Idiootin maailmankiertue on päättynyt. Alla muutamia esimerkkejä siitä, miksi Idiootin kirjoissa käytetyt valokuvat ottaa yleensä joku muu kuin kustantaja Sndstrm.

20. huhtikuuta Kotkankadun Albertissa Markku Aalto lukee pilkkarunoa ystävästään Teppo Paulastosta.

Teppo Paulasto iskee takaisin.

Taiteellisesti tärähtänyt Markku Aalto.

21. huhtikuuta Kari Raineranta Tampereella, Artturin pimeydessä.

Ja missä on synkkää ja pimeää, siellä on ennen pitkää myös Arminen. (Kotkalainen sananlasku.)

22. päivä kiertue päättyi maailman laidalle eli Turkuun. Raineranta ja ravintola Hunter’s Inn.

Sama mesta, eri Kari.

Tällä viikolla on mahdollista kuulla Idiootin runoilijoiden lausuntaa melkein koko Suomessa eli Kotkassa, Tampereella ja Turussa (joka oikeastaan on jo lähestulkoon ulkomailla).

Ensinnäkin tiistaina kello 19 Kotkassa elämöi joukko Särö-lehden lyyrikoita. Paikkana on Kotkankadun Albert, ja mukana on tietysti myös sosiaalisen surrealismin mestari Markku Aalto.

Keskiviikkona Tampereella starttaa Karit kiertueella -turnee, jossa voimansa yhdistävät pahoinvointiyhteiskunnan soimaava omatunto Arminen sekä shamanisti-saarnamies Raineranta. Lausuntaa on tarjolla peräti kahdessa paikassa, ensin Runokauppa Kattilassa kello 17:30 ja myöhemmin ravintola Artturissa kello 20.

Torstaina Karien mittava kiertue päättyy eksoottiseen Turkuun Hunter’s Inn -ravintolaan. Keikka alkaa kello 20 ja Karien lisäksi lavalle nousevat myös runotrubaduuri Maikkoo Kaikko sekä Jari Laasasen Valoisampi Tulevaisuus.

Rappio, sopii se nuorelle miehelle
kuin valkoinen hansikas käteen,
vähän varttuneemmalle
kuin haulikko perseeseen.
Aika katsoa kortit,
olisiko elämää
dekadenssin ja dementian välillä.

Ensi alkuun Markku Aallon Reilummin blingiä viimeiseen hymyyn vaikuttaa runomuotoiselta keski-iän kriisiltä. Runot ovat korostetun suorapuheisia ja konstailemattomia tilityksiä, niiden käyttöaines omaelämäkerrallista. Yleissävy on humoristinen, jopa pilkkaava, joskin pilkkaa pehmentää se, että kohteena on useimmiten runoilija itse.

Ei minun kaapistani tarjottava lopu.
Kysykää vain,
onko tšekkiläistä tummaa olutta
tai hienoja ranskalaisia viinejä.
Ei ole. Kossua on.
Otatte sitten sitä.

Suhteessa Aallon edelliseen kokoelmaan teos on irtiotto. Hajoamisen syyt oli hakukonerunoutta, ja vaikka hakukonerunoutta on julkaistu Suomessa(kin) jo lukuisia teoksia, tyylisuuntaa voinee yhä luonnehtia epiteetillä “kokeellinen”.

Blingissä kokeellisuus loistaa poissaolollaan. Kuvat ovat selkeitä ja kiteytykset teräviä. Runojen kieli ei viittaa itseensä itsensä vuoksi, saati muodostu esteradaksi, jonka läpi lukijan olisi työläästi kompuroitava. Joidenkin runojen rakenne lähentelee jopa vitsejä: napakka tarina ja loppuun punch line.

On harhautettava vastustajaa
voimattomilla litsareilla,
sitten arvaamatta ladattava
tyrmäysisku vyön alle.

Aalto kuitenkin hämää. Lukija kutsutaan valmiiksi katettuun pöytään, mutta tarjolla ei ole aivan sitä, miltä näyttää. Vitseissä on karvas sivumaku, jokaisesta naurusta jää ahdistava kaiku. Mitä pidemmälle teosta lukee, sitä enemmän alkaa vaikuttaa siltä, että elämän mielekkyys ei ole hukassa vain runojen puhujalta.

Naapurin pappa näköjään
on irrotettu hengityskoneesta,
tolpillaan taas.
Siellä se pihalla köpöttää
maailman pienintä ympyrää,
ei itsekään tunnu tietävän
mihin pitäisi raahustaa.

Pistää se miettimään, pitäisikö heti
kirjata elvytyskielto
tai jättää ainakin Viagrat hakematta.
Sama juttuhan se on, kirottu
medikaalinen painajainen:
kyllä kyky palautetuksi saadaan,
mutta saadaanko halu.

Teoksen viihdyttävän ja “helpon” pinnan alta pilkistää näköala tyhjyyteen, joka ulottuu runojen puhujan elämää laajemmalle. Runokokoelman nimen “reiluus” – jokin myyttinen aitous, rehtiys, kunnollisuus – loistaa poissaolollaan. Sen tilalla kaikkialla näkyy “bling”: täysin läpinäkyvä ja tietoinen menestyksen, maineen ja loiston palvonta, pinnan kultti.

Mutta parhaiten sen tiesi
edesmennyt ystäväni,
ylikasvanut rokkiteini,
joka puhui elämästä henkiinjäämispelinä
ja viikkoa ennen kuolemaansa
pirautti minulle bordellin eteisestä.
Että en mä pane, juttelen vaan,
mutta täytyy vähän näyttäytyä,
pitää maineen rippeitä yllä.

Reilummin blingiä viimeiseen hymyyn on oudolla tavalla samanaikaisesti synkkä ja hauska teos. Aallon visiossa elämä on totta kuin tositelevisio ja sitä esitetään yhtä lailla itselle kuin toisille. Kenenkään ei tarvitse uskoa mihinkään, riittää, että uskotaan toisten uskovan: näytelmä jatkuu, näyttämö pysyy pystyssä, kulisseista ei löydä ulos.

Kauankohan vielä saa odottaa
varttitunnin kuuluisuuttaan.
Ei päästetty kollia catwalkille,
laivattu autiosaarelle laihduttamaan.

Ei minua valittu
Mervi Tapolan tanssipariksi,
ei tuottajille kelvannut
unelmien ukkomies katuojassa.

Runoraati löi luukut kiinni
mutta kuolevien reality,
alkaa polttaa!
Säästettävä vain hiukan,
että saa ensin legot kuntoon,
vähän reilummin blingiä
viimeiseen hymyyn.

Aalto piirtää kuvan ontosta ja tarkoituksettomasta kulttuurista, joka lupaa kaiken eikä tarjoa mitään ja jonka jokaisen pinnan alla on lisää pintaa. Hän ei suostu tarjoamaan mitään vettyvää pelastusrengasta, ei mitään “syvempää” tai “henkisempää”. Absurdin kauhun edessä ainoaksi mahdolliseksi vastaiskuksi jää nauru, joka on samalla julma ja lohdullinen, ainoaksi mahdolliseksi ihmisarvon ilmaukseksi näyttää keskisormea loppuun saakka.

Syväekologi rinnastaa
ihmiset ja kastemadot,
mutta en minä ole nähnyt
eläinten johtamia keskitysleirejä.
Sosiaalidarwinisti tarkentaa:
vahvimman eloonjäänti.
Paljonkohan se ruipelo nostaa salilla.

Salmisen paskateoria, nyt nappaa.
Vessanpöntössä näin
kaikenselittävän fraktaalin,
mutta ehdin onneksi vetämään.

*     *     *

Markku Aalto (s. 1970) on helsinkiläinen runoilija ja kustannustoimittaja. Hänen esikoiskokoelmansa Hajoamisen syyt ilmestyi vuonna 2009. Aalto toimii kirjallisuus- ja kulttuurilehti Särön runovastaavana. Hänen runojaan on julkaistu myös eri kirjallisuuslehdissä – mm. Parnassossa ja Nuoressa Voimassa.

Kirjan julkaisutilaisuus järjestetään 18. maaliskuuta ravintola Dubrovnikissa (Eerikinkatu 11, Helsinki). Tilaisuus alkaa kello 20, vapaa pääsy. Kyseessä ovat triplajulkkarit, sillä samanaikaisesti juhlistetaan myös Mark Mallonin esikoisrunokokoelmaa Aregemia (Tammi) ja Tiina Raevaaran novellikokoelmaa En tunne sinua vierelläni (Teos). Yhteinen nimittäjä kolmen kirjailijan välillä on Särö.

Kirkkaasta juoksevasta vedestä
mykän järven pinnan alla
ovat hänen alati vaihtuvat kasvonsa tehdyt
laulavan linnun ontoista luista
elokuun usvasta
sydämen lyönneistä, toivosta

Kari Rainerannan esikoiskokoelma Ihmiskanava on rakenteellisesti epätavallinen: se muodostuu viidestä erilaisesta sarjasta, jotka erottuvat toisistaan paitsi teemoiltaan, myös tekniikaltaan. Sen sijaan, että alistaisi erilaiset aiheet yhdelle äänelle, Raineranta omaksuu äänen aiheen mukaan.

Rainerannan perfomanssimaisia lausuntaesityksiä seuranneita moniäänisyys ei yllätä. Itseasiassa he saattavat kirjan luettuaan todeta, että kaikki Karin äänet eivät edes mahdu näiden kansien väliin. Lavarunoilijana Raineranta onkin tehnyt lähes kaiken kuviteltavissa olevan: huutanut, kuiskannut, tanssinut, laulanut, esittänyt piikkilankaan kääriytynyttä nuorta Wertheriä ja lausunut pohojalaasia murrerunoja jussipaitaan pukeutuneena.

Niinpä ei ole ihme, että esikoiskokoelmassa tyylien ja aiheiden vyöry ulottuu kriittisestä yhteiskuntakomediasta rakkauden ja menetyksen kirkkaisiin säkeisiin. Runoudesta tulee paikka, jossa kohtaavat muistot ja näyt; runoilijasta maailman ja kielen leikkauspiste, ihmiskanava.

Kokoelman aloittavassa sarjassa “Muusa” Rainerannan kuvamylly jauhaa jotain kaikkialla läsnäolevaa ja silti pakenevaa.

sinusta on kyse temppeleissä, kappeleissa
puisella penkillä istut viereeni, luet ulkomuistista pyhät kirjat
laulat stemmat kaikkiin virsiin, olet
lyijykiskojen välistä värittyvä aurinko, katulamppu

Tämä kaikessa paljastuva muusa tai kaikkeen kätketty mystinen logos on pintatasolla myös tavallaan varoitus: runo voi tarttua mihin hyvänsä. Heti seuraavassa sarjassa Raineranta heittäytyy metafyysisistä sfääreistä takaisin maan pinnalle ja sen alle. Ääribanaalien arkikohtaloiden kuvaukset vuorottelevat talouspuhetta ja byrokratiakieltä purkavien ja parodioivien vyörytysten kanssa.

Toisaalta:

Jartsa ajattelee pesäpallomailaa eteisen komerossa
virvelin, revenneiden sulkapalloverkkojen ja puhjenneen
pallogrillin takana, kuuntelee
kolmatta naistaan

(”Ihmissuhteen käyttöohje, osa 1″)

Ja toisaalta:

hankitaan tilalle uusi neljäntuhannen megahertsin suoritin elimistöön
samaan syyhyyn digitaalikamera, subjektin itsensä puolesta paikantava
matkapuhelin ja kalatutka sekä välkkyvä ja värisevä kumijigi, luontaistuotteilla
laajennettu penis pienten kalojen joukkoon, perustetaan yli 300 neliömetrin multivideo-
katseluhalleja yhä turpoavan kysynnän tyydyttämiseen

(”Kaivinkoneen käyttöohje”)

Raineranta ironisoi ja pilkkaa, mutta ironian kohteena eivät ole pelkästään jokaisen lehtikolumnistin tavoittamat itsestäänselvyydet, kulutuskulttuuri ja nautintotalous. Kohteena on myös ironia itse: nykyälymystön ja kulttuuriväen taudinkuva, sitoutumisen ja sanomisen välttely.

Puhu itsestäsi kuin olisit jo poissa
tai kolmannessa persoonassa
valvomassa pitkään ruumiisi äärellä
tarkkaile kyyneleitäsi lumisateessa
puhu itsestäsi surun ja ilon ulkopuolella
jumalaisen mustavalkoisuuden profeettana
ole henki ja ironia, älä osallistu

Raineranta ei leiki kielellä leikkimisen vuoksi, vaan ytimessä on sanomisen halu. Runo voi olla kapuloita kielen rattaissa tai sanojen uni; mutta se voi olla myös saarna.

* * *

Ihmiskanava ilmestyy 16. maaliskuuta. Julkaisutilaisuus yhteiskunnallisen runouden illassa Kotkassa ravintola Albertissa.

Raineranta on runoryhmä Ihoteollisuuden, runoimprovisaatioryhmä Muuntajan ja Kuu-yhtyeen jäsen.

Raineranta on voittanut useita kirjoituskilpailuja sekä Poetry Slamin Suomen mestaruuden (2008). Hänen runojaan on julkaistu lukuisissa kirjallisuuslehdissä sekä antologioissa – mm. Ihoteollisuuden antologiassa Hellyyden kiertotie (Sanasato 2007), Viita-akatemian kirjoittajakoulun antologiassa Kaksi munaa raakana suuhun (2004) sekä Lahden runomaratonin antologiassa Katson kauas – kuuntelen (2000).

Kaupungin yllä antennit lähettävät toiveita
Hyljätyt asuvat reunalla

Kari Armisen esikoisrunokokoelmassa Teräsperhosia esillä on rappeutunut ja tarpeeton: sairauksien runtelemat ruumiit, kuolemaa odottavat vanhukset, lahoavat rintamamiestalot, katoava hyvinvointiyhteiskunta. Runojen maisemaa ovat jättömaat ja ihmisjäte.

Lähimarketin muovikassissa tuki turva laihanlainen
Luuta nahkaa eteisen peilin edessä
Ei syövän syönyt ruumis enää keimaile
Loppuelämä haisee tunkkaisessa huoneessa.

Tässä iässä jättää enää lapsenkokoisia sormenjälkiä ikkunaan
Nauraa mustavalkoisessa valokuvassa
Kauan sitten.

Armisen kuvaamilla ihmisillä on aina esikuvansa todellisissa henkilöissä. Kuvauksen kohteena eivät ole salamavalojen loisteessa paistattelevat vaan varjoihin katoavat: yksinäiset, kolhitut ja rikkinäiset ihmiset, joista kuitenkin löytyy erikoista arvokkuutta ja kauneutta. Vähän väliä kolkkoa maisemaa rikkoo myös tummanpuhuva, paikoin jopa groteski nauru.

Kotikaupunkia kuvatessaan paljasjalkalainen kotkalainen ei säästele:

Laman harventamat näyteikkunat
Hilseilevän maaliseinän liputtavat repaleet
Rännien ruosteet valuvat kadulle
Koiranpaska ottaa kimppakyydin kengänpohjassa
Eteiseen saakka saa tulla.

Arminen kuvaa yhteiskuntaa, mutta hän on todistaja, ei saarnaaja tai poliitikko. Hän pilkkaa hysteeristä talouspuhetta:

Finanssipolitiikka, työttömyys, pahenee, eikä, pankkikriisi
Tuli jo, koska, taantuma, BKT, ei, meni jo, ensi viikolla
                                  Montunpohja
Irtisanomiset, kyllä, puolivälissä, koska, alkuvaiheessa
Asuntoluotot, nähty, ei, nähtiin jo, tulee ensivuonna, koska
                                  Montunpohja
Meni jo, Suomi selviää, tukipaketti, kenen, ei, veronmaksajat
Eikö kukaan lopeta tätä, ampukaa päähän, tulossa on, kuka laukeaa
                                  Montunpohja

Mutta osansa saa yhtä lailla vanhan Kotkan selkäranka, työväenliike:

Herraa pelkäävät nöyrät kumaraselkäiset
Työväenaatteen raskauttamat pienet ihmislapset
Armo olkoon teidän
Vaikka armo valhetta onkin.

45-vuotiaan esikoisrunoilijan ei tarvitse tunnustaa väriä tai valita leiriä, ei rientää aatteiden tai muotien perässä, ei palvoa uutuutta ja nuoruutta. Runossa “Tämä on maani” rakkaus rumankauniiseen kotiseutuun muuttuu miltei uskontunnustukseksi:

Taivas valuu veteen
Saaret kelluvat öljyisinä läikkinä veneiden perässä
Tämä on maani, pyhää maata, lapsen maata
Väyliksi kynnettyä pohjalietettä.

Tämä on maani
Hidas hiekka sieluni ajankulussa.

*     *     *

Teräsperhosia ilmestyy 16. maaliskuuta. Julkaisutilaisuus yhteiskunnallisen runouden illassa Kotkassa ravintola Albertissa.

Aikaisemmin Armisen runoja on julkaistu Jouni Tossavaisen ja Leevi Lehdon toimittamassa antologiassa Slam! 2009, ntamo.

Idiootti julkaisee keväällä 2010 kolme runoteosta. Ne ovat:

Markku Aalto: Reilummin blingiä viimeiseen hymyyn. Keskeislyyrinen hyökkäys kulttuurimme tyhjään keskustaan.

Kari Arminen: Teräsperhosia. Esikoiskokoelma tarpeettomista ihmisistä maailmantalouden jättömailla.

Kari Raineranta: Ihmiskanava. Lausuntaperformansseistaan tunnetun runoilijan moniääninen esikoiskokoelma.

Tulen esittelemään teokset ja tekijät yksityiskohtaisemmin myöhemmin tämän kuun aikana. Kirjat ilmestyvät näillä näkymin maaliskuussa. Helmikuusta alkaen niitä voi tilata ennakkoon kustantamon verkkokaupasta.

Pienen googlailun tuloksena vaikuttaa siltä, että Idiootti ja Taksipuhetta on päätynyt useampaankin nettijuttuun tai blogiin. Tässä hieman linkkejä.

Idioottia on esitelty YLE Uutisissa ja kulttuurilehti Särön blogissa. Meikäläisen haastatteluja löytyy Aviisista, Pepparista (på svenska), Herrasmiesten kirjallisuuspiirin sivuilta ja Turun Sanomista. (Viimeksi mainittu haastattelu on ilmestynyt ensin Keskisuomalaisessa, mutta on näköjään sittemmin vaeltanut lounaaseen. En tiedä, onko haastattelu ilmestynyt myös Turun Sanomien paperiversiossa.)

Matti Tieahon alkujaan Kymen Sanomissa julkaistun arvostelun lisäksi Taksipuhetta-kirjan arvosteluja löytyy Herrasmiesten kirjallisuuspiirin sivuilta sekä Kirja & kommentti ja Monen mutkan kautta -blogeista.

Kotkalaisen Kari Armisen esikoisrunokokoelma Teräsperhosia ilmestyy Idiootin kustantamana alkukeväästä. Julkaisupirskeet pidetään näillä näkymin 16. maaliskuuta, sitä ennen Karin runoja voi kuulla ainakin joulukuun 11. päivä Kotkan Meriniemessä Kartanon joulu -tapahtumassa (jossa myös allekirjoittanut höpisee taksijuttuja) sekä tänään kotkalaisessa ravintola Albertissa.

Lähden tästä itsekin sinne pikapuoliin.

Tylyä kevättä ja Teräsperhosia odotellessa pieni maistiainen Armiselta:

Tule kevät Kotkaan
Nosta leskenlehtien varret suremaan
Jäiden alta paljastat talvella kadonneet
Pitkä on ruumisautojen marssi.

Kuollut tehdas sairasvuoteellaan
Tuuli kolkkona kolisee Keskuskadulla
Rikottujen näyteikkunoiden suru
Tule kevät Kotkaan.

Kustannusalalla nähtävästi kuohuu. Näin aloittelevana kapitalistina lausun asiasta oman mielipiteeni.

Mielestäni kirjailijoiden keskeisin ongelma on se, että heillä (meillä) ei ole vakavasti otettavaa työmarkkinajärjestöä, joka osaisi määritellä, mikä on kirjailijoiden kannalta reilua peliä. Suomen Kirjailijaliitto ry:nä tunnettu ideologisin perustein jäsenensä valitseva elitistinen salaseura keskittyy johonkin ihan muuhun kuin kirjailijoiden taloudellisten etujen ja työolojen turvaamiseen. Liiton nettisivuilla on jo useita vuosia ollut teksti “mallikustannussopimusta uusitaan alan muutosten vuoksi”. Milloinkohan tämä uusiminen päättyy? Kenties silloin, kun ala lakkaa muuttumasta? Tapahtuukohan se ennen vai jälkeen kommunismin toteutumisen?

Erityisesti kustantajaa etsivien esikoiskirjailijoiden olisi äärimmäisen tärkeää olla selvillä kohtuullisesta vaatimustasosta, jottei tarvitsisi arpoa ja kysellä tutuntutuilta onko tarjottu sopimus riistoa vaiko törkeää riistoa. Kirjailijaliittoa tällaiset pikkuasiat eivät kiinnosta, koska liiton tehtävä ei ole ajaa kaikkien kirjailijoiden etua vaan puolustaa jo asemansa vakiinnuttaneita kirjailijoita. Puolustaa toisin sanoen niitä kirjailijoita, jotka vähiten tarvitsevat puolustusta.

Esimerkki sellaisesta asiasta, josta Kirjailijaliiton tulisi minun mielestäni tiedottaa kaikille kirjailijoille ja josta pitäisi olla jokin yhteinen linja, on mahdollisuus kustannussopimuksen purkamiseen. Omalla vähäisellä näppituntumallani ja kuulopuheiden perusteella olen havainnut, että monissakaan kustannussopimuksissa ei ole eksplisiittisesti määritelty sitä, millä ehdoilla kustannussopimus voidaan purkaa.

Tekijänoikeuslain pykälän 34 mukaan kustannussopimus purkautuu, mikäli painos on myyty loppuun ja kustantajalla on oikeus ottaa uusi painos, mutta kustantaja ei painosta ota vuoden kuluessa tekijän tekemästä painospyynnöstä.

Tässä kohtaa laki ei ole ajan tasalla, koska tarvepainatuksessa kirjaa voidaan painaa vaikka yksi kappale kerrallaan, mikä mahdollistaa sen, että kirjaa ei koskaan myydä loppuun. Minulle on epäselvää, miten tuomioistuin tulkitsisi kiistatilanteen, jossa kirjailija vaatii uutta kirjakauppoihin levitettävää painosta, mutta kustantaja suostuu tuomaan kirjan saataville ainoastaan tarvepainatuksen kautta. Onhan kustantamisen nykyään mahdollista perustua myös pelkästään tarvepainatukseen.

Epäselvyyksien välttämiseksi kustannussopimukseen olisi aina sisällytettävä eksplisiittiset ehdot, joiden perusteella kirjailijan on mahdollista purkaa kustannussopimus kohtuullisen ajan kuluttua.

Historia tuntee monia esimerkkejä kirjoista, jotka suuri yleisö on löytänyt vasta paljon niiden julkaisemisen jälkeen. Vaikka on epätodennäköistä, että useita vuosia vanhaa kirjaa enää juurikaan myytäisiin, kirjailijalle itselleen mahdollisuus saada kustannusoikeus takaisin voi olla henkisesti tärkeä.

Ammatillisesta kiinnostuksesta matkasin tänään Kotkan opiston järjestämään tilaisuuteen “Kustansin kirjani itse!”, jossa kirjailijat Marjatta Edwards ja Tarja Karell opiston rehtorin Mika Kempaksen johdolla kertoilivat omakustantamisesta. Näin siitä huolimatta, että edellisilta venyi aamukolmeen juhlistaessani Taksipuhetta-teoksen julkaisua ja Haminan Rauhan Yötä kirjan taittajan ja muutamien muiden tovereiden kanssa. Pari kaveria kävi tottakai ihan piruillakseen läiskimässä selkään oikein olan takaa. No, kostoksi töhrin sitten humalapäissäni hämäriä omistuskirjoituksia Taksipuheisiin.

Toivottavasti jokin kosminen oikeus jossakin arvostaa työmoraaliani, sillä juhlan kunniaksi korkatun Sovjetskojen ja muiden nestemäisten ystävien edellisiltainen seura kyllä hieman väsytti aamulla. Ja toivottavasti en myöskään tuoksahtanut enemmän kirjailijalta kuin kustantajalta. Sain nimittäin tilaisuudessa jonkinlaista huomiota osakseni, kun tulin möläyttäneeksi perustaneeni hiljattain kustantamon. Jokunen paikallaolijoista oli jo saanut asiasta vihiä, mutta suurimmalle osalle taisi tulla yllätyksenä, että joku hullu on valmis tämmöiseenkin puuhaan ryhtymään.

Suunnitelmissani on toki ollut jo aiemminkin yhteydenotto paikallisiin kirjoittamisen opetusta tarjoaviin instituutioihin, mutta olen lykkäillyt asiaa, kun en ole kehdannut alkaa esiintymään ammattilaisena ennen kuin olen saanut oman kirjani jakelun ja markkinoinnin säällisesti järjestettyä. Onhan ensimmäinen kirja melko merkittävässä osassa koko kustantamonkin tulevaisuuden kannalta.

Myönnän myös auliisti, etten ole pystynyt vielä muodostamaan kokonaiskuvaa Kotkan ja Haminan seudun kirjallisesta elämästä. Toiminta vaikuttaa paitsi aktiiviselta, moninaisuudessaan myös hiukan vaikeasti hahmotettavalta tällaiselle kymmenen vuotta muualla asuneelle. Kustantamoa perustaessa olen tavannut uusia ihmisiä niin paljon, etten pysty edes pitämään kaikkien nimiä mielessäni. (Mistä älköön kukaan loukkaantuko.)

Kenties perehtyminen kaikkiin yksityiskohtiin ei ole edes tarpeellista. Eihän Idiootin laji ole bysanttilainen kuviokellunta vaan kirjojen kustantaminen, mikä on paljon yksinkertaisempaa puuhaa.

Koska joku kiinnostunut saattaa jo eksyä näille sivuille, lienee paikallaan hahmotella muutamia suuntaviivoja Idiootin tulevaisuuden varalta:

1) Painopiste tulee olemaan kotimaisessa kaunokirjallisuudessa. Käännöskirjallisuuden osalta mitään ei ole vielä näköpiirissä, mutta olen avoin ehdotuksille.

2) Esseitä lukuunottamatta suurin osa varsinaisesta tietokirjallisuudesta ei sovi kustannusohjelmaan. Sama koskee uskonnollista kirjallisuutta, kaikenlaisia oppaita, käsikirjoja ja muuta sellaista. Näille kirjallisuuden lajeille on toisaalta omat, erikoistuneet kustantamonsa, toisaalta johonkin on vedettävä rajat, jos haluaa tehdä kirjoja kunnolla.

3) Kustannettujen kirjojen määrä riippuu kahdesta asiasta: toisaalta laadukkaiden käsikirjoitusten määrästä, toisaalta kustantamon resursseista. Sanomattakin lienee selvää, että toistaiseksi resurssit ovat vähäiset. Kuluvalle vuodelle on turha hätäillä enää uusia kirjoja, mutta kevääksi tavoittelen 3-5 teoksen julkaisemista.

4) Idiootti työllistää tällä hetkellä vakituisesti tasan yhden henkilön eli minut ja on kustantanut tasan yhden kirjan, jonka olen itse kirjoittanut. Näinpä kustantamo henkilöityy vahvasti minuun. Näin ei kenties ole enää parin vuoden päästä, mutta toistaiseksi tälle valitettavalle asiantilalle ei voi juurikaan mitään. Toivon vain, etteivät eksentrinen nimivalinta ja oma taipumukseni kuivakan huumorin viljelyyn häiritse kustantamon uskottavuutta.

5) Jos kustannan, kustannan – eli kannan taloudellisen riskin. Koska en halua tehdä “artisti maksaa” -tyyppisiä hämärädiilejä, en myöskään kustanna paikallisten tekijöiden töitä pelkästään kaveripohjalta tai lupaa julkaista yhtään mitään ennen kuin olen lukenut koko käsikirjoituksen, arvioinut riskit ja räknännyt jonkinlaisen arvion siitä, mitä viivan alle pitäisi jäädä. (Tämän pitäisi olla itsestäänselvää, mutta julistettakoon nyt maailmalle ainakin kerran.)

Se tulevaisuudesta. On kuulemma tulossa.