Andrei Astvatsaturov kirjoittaa autobiografisen romaanin perinteessä: vaikka lopputulos on kaunokirjallisuutta, materiaali on peräisin kirjailijan omasta elämästä. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta henkilöihin viitataan oikeilla nimillä. Tapahtumat sijoittuvat Venäjän ja erityisesti Pietarin älymystöpiireihin, ajallinen etäisyys ulottuu 70-luvusta tähän päivään.

Paitsi uusinta venäläistä proosaa, mitä tänä syksynä ilmestyy, Ihmiset alastomuudessa on ylipäänsä uusinta venäläistä kaunokirjallisuutta, mitä suomeksi on käännetty.

Muutamia poimintoja kirjan venäläisistä arvosteluista:

Romaanin intonaatiossa voi kuulla hiljaisia kaikuja muutamista kulttiäänistä, joista jokainen assosioituu tavalla tai toisella itsen esittämiseen groteskissa valossa: Astvatsaturovilla on taipumusta itsetutkiskeluun Woody Allenin hengessä, mutta hän osaa myös olla järkkymätön kuten Aki Kaurismäen henkilöt. Ja tietenkin on mainittava Henry Miller, joka sattuu olemaan myös eräs kirjailijan kirjallisuustieteellisen tutkimustyön kohteista. – Kirill Rešetnikov, GZT.ru

Joku saattaa närkästyä Michel Houellebecqin muotokuvasta, mutta kuvatuille illallisille osaa ottaneena vakuutan: Astvatsaturov kohteli armollisesti tuota kammotusta, joksi osoittautui elävä klassikko. – Mihail Trofimenkov, GQ

Varsin terävästi Astvatsaturov kuvaa, mitä tapahtuu aikaisemmin pyhänä pidetyn sivistyksen haltijoille, kun pyhyys katoaa mutta sivistys jää: heistä tulee joko katuhuoria tai kyynisiä huijareita, ja itse sivistys muuttuu räikeäksi maalaukseksi tai houkuttelevaksi mainoskyltiksi, jonka takana on vain tyhjyys. – Natalija Kurtšatova, Ekspert

…”Ihmiset alastomuudessa” on monikossa. Kyseessä ei ole yksilön vaan luokan omakuva, liioiteltu yleistys. Romaanin ytimessä ja itseasiassa juonenkin muodostajana on maineenkipeä kateus, luokkavihan kääntöpuoli. – Varvara Babitskaja, OpenSpace.ru

Idiootti julkaisee syyskuun alussa uutta venäläistä proosaa.

Kulttiromaanissaan Ihmiset alastomuudessa Andrei Astvatsaturov (s. 1969) muistelee Brežnevin aikaista lapsuuttaan ja päätymistään virkaheitoksi kirjallisuudentutkijaksi Pietarin valtionyliopistoon. Absurdeissa tarinoissa boheemit ja punkkarit kohtaavat perverssit ja bandiitit. Neuvostopönötys vaihtuu uuden Venäjän pyrkyryyteen, mutta rillipäinen intelligentsija ei antaudu.

Suomentanut Tuukka Sandström.
Alkuteos Люди в голом.

(Lähiaikoina luvassa laajempi esittely sekä Astvatsaturovista että hänen romaanistaan.)

Olen kustantamoon toistaiseksi saapuneita käsikirjoituksia lukiessa havainnut, että varsin monet harrastajakirjoittajat tuntuvat suosivan lyhyttä muotoa – runoa tai novellia. Jos kuitenkin katsomme vaikkapa kirjastojen lainatuimpien teosten listoja tai myyntilukuja – tai yleensä mitä tahansa suosikkilistoja – havaitsemme, että niitä hallitsevat laajat proosateokset. Lukevatko kirjoittamista harrastavat ihmiset sitten mieluummin lyhyitä teoksia, koska he näyttävät mieluummin niitä kirjoittavan?

En usko, että näin on. Ennemminkin kyse lienee siitä, että pitkä proosateos vaatii kirjoittajalta huomattavasti enemmän työtä kuin lyhyt novelli tai runo. Jos saa idean runoon tai novelliin, työ saattaa olla valmis parissa tunnissa tai ainakin parissa viikossa. Sen sijaan mittavan romaanin kirjoittaminen voi vaatia useita vuosia. Jos työn valmistuttua huomaa, että tulos ei ole kovin kaksinen, ei runon tai novellin kirjoittanut henkilö ole menettänyt paljoakaan. Kahdeksan vuotta romaania vääntänyt skribentti saattaa sen sijaan kokea jonkinasteista vitutusta – vaikka itse työprosessi olisikin ollut antoisa.

Juuri tästä syystä arvelen, että runoutta lukevista suhteellisesti melko suuri osa myös runoilee itse pöytälaatikkoon, mutta romaanien ystävistä harvempien pöytälaatikot pursuilevat romaaneja.

En sano, että lyhyt muoto olisi sinänsä huonompi kuin pitkä. Molempien hallinta vaatinee yhtä paljon taitoa, ja varsinkin runo vaatii erittäin tarkkaa kielitajua. Mutta on myös selvää, että pitkä muoto vaatii pidempää pinnaa.