Olen elämäni aikana kuullut ja kuunnellut kymmeniä runonlausuntaesityksiä. Aluksi en suoraan sanottuna tajunnut yhtään, mistä koko hommassa on kyse.

Tällä hämmennykselläni ei ollut juurikaan tekemistä itse esitysten tason kanssa. Olen alusta asti ollut tietoinen siitä, että “lavarunouden” tarjontaan mahtuu yhtä lailla kaatokännisiä sössöttäjiä kuin huolellisesti harjoittelevia, omaa tekemistään ja yleisöään kunnioittavia taiteilijoita.

Minua häiritsi kokemuksen erilaisuus suhteessa siihen, millaista on lukea runoa paperilta. Ihmettelin, miten vaikeata kuunneltuun kieleen on päästä sisälle. Yritin pari kertaa jopa tavallaan siepata runot päähäni “luettaviksi” aivan kuin aivoissani olisi mentaalinen paperi, jolle voisin runot tulostaa.

Tämä teki esitysten seuraamisesta rasittavaa ja turhauttavaa. Jos lavarunoutta esitettiin baariympäristössä, se saattoi jopa johtaa ylenmääräiseen alkoholin käyttöön.

Sittemmin tulin siihen tulokseen, että runonlausunta on yksinkertaisesti vain eri taidemuoto kuin painettu runous. Jopa silloinkin, kun lausutaan runoa, joka olisi luettavissa myös jostakin kirjasta.

Runonlausuntaan ei mielestäni kannata suhtautua runon lausuntana vaan runonlausuntana. Se ei ole jonkun taideteoksen tulkitsemista vaan uuden taideteoksen tekemistä samalla tapaa (joskaan ei aina yhtä itsestäänselvästi) kuin elokuvan tekeminen romaanin pohjalta on uuden teoksen tekemistä.

Runonlausunnan ja painetun runouden olennaisin ero tiivistyy runon ja vastaanottajan (kuuntelijan, lukijan) väliseen suhteeseen. Runonlausunnassa runo – siis sanat, äänteet – sijaitsevat ajassa. Runo kulkee kuulijan ohi sitä mukaa kuin se kulkee, ja loputtuaan se ei palaa. Painettu runo sen sijaan sijaitsee tilassa, joka on käytännössä ajaton, ja lukija itse kulkee lukiessaan sen ohitse tai lävitse. Tai edestakaisin, miten hyvänsä.

Kuuntelija on joka tapauksessa passiivisempi olento kuin lukija. Lukija voi pysähtyä, jättää runon hetkeksi, hypätä eteenpäin, palata alkuun – keskustella tekstin kanssa ajatuksissaan. Lausutun runon kanssa on vaikeampi keskustella, kun uudet sanat vyöryvät jatkuvasti jo lausuttujen päälle. Jos lausujan keskeyttää huutamalla taukoa ja aikaa ajatella, itse teos muuttuu. Painettu runo sen sijaan säilyy ehjänä ja koskemattomana luki sitä miten hyvänsä.

(Tämä myös vastauksena Teemu Helteen kysymykseen.)

Postiluukustani kolahti viime viikolla kaksi ntamon kirjaa, Teemu Mannisen Säkeitä sekä Erkka Mykkäsen ja Pauli Tapion Kolehti. Molemmat kiinnostavia mutta hyvin erilaisia kirjoja, joissa on molemmissa komeat mutta tyyliltään hyvin erilaiset kannet.

Pari päivää myöhemmin huomasin, että ntamon kustantaja Leevi Lehto, the grand old troll of literary ankkalammikko, on herättänyt jälleen hämmennystä ja keskustelua. Viikko sitten järjestämässään tiedotustilaisuudessa/performanssissa Lehto ilmoitti ntamon “haastavan WSOY:n” ja aukoi samalla päätään perinteisempää kustannustoimintaa harjoittaville yrityksille ja näiden työntekijöille. Perinteinen media ei syöttiin tarttunut, mutta Aleksis Salusjärven Laadunvalvontayksikkö raportoi, ja seurauksena on ollut myös Tommi Melenderin Antiaikalaiseen, Teemu Helteen Neonvaloihin sekä Jonimatti Joutsijärven Vapaasti tilkittyyn laajentunut debatti, jossa isojen kustantamojen kirjailijat ja työntekijät ovat puolustaneet integriteettiään.

Oman huomioni Laadunvalvontayksikön raportissa kiinnitti ennen kaikkea Lehdon erikoinen väite, että ntamo on hänen “kokeellinen taideteoksensa”. Onko ntamolla kokonaisuutena siis jokin taideteokselle ominainen tulkittava taso tai jopa “sanoma”, joka ylittää kirjat? Mikä tämä taso tai sanoma voisi olla?

Tähän perustuu myös ntamon kirjojen uusi ulkoasu, joka on äärimmilleen yksinkertaistettu. Malli on otettu Ranskasta, jossa käytäntö on vallinnut pokkareissa jo pitkään. “Emme maksa kriitikoille kansikuvista, niitä on parempi esitellä taidenäyttelyissä. Nyt eletään tilanteessa, jossa kirjojen kustannuksia on pakko saada alas”, Lehto kertoi. Ntamon kirjoille tuleekin tästä edespäin “kilohinta”, eli hinta määräytyy sivumäärän perusteella. Halvimmillaan kirjat maksavat reilun kympin.

En väitä täysin ymmärtäväni tätä katkelmaa – erityisesti minua hämmentää viittaus “kriitikoille maksamiseen” – mutta yleissävy on mielestäni selvä. Siinä missä avantgarde-runous on jo kauemmin kuin viimeiset sata vuotta kommentoinut kitschiä asettamalla kliseitä sekä kaavamaisia puhetapoja ei-kliseisiin, ristiriitaisiin ja haastaviin yhteyksiin, ntamo pyrkii tekemään päinvastaisen tempun: ntamon uudessa linjassa otetaan avantgarde-runouden sisällöt ja paketoidaan ne mahdollisimman banaalisti ja kaavamaisesti. Muodon tasolla sen kommentti avantgarde-runouteen on siis nihilistinen: “tämä on kaikki vaan tätä samaa” (tätä voidaan myydä “kilohinnalla”).

(Huomautettakoon, että korostan ntamon julkaisemien teosten avantgarde-luonnetta saadakseni sen toimintatavan kitsch-luonteen paremmin esiin. Olen kyllä täysin tietoinen siitä, että ntamo on julkaissut ja julkaisee menestyksekkäästi muutakin kuin avantgarden lippua kantavaa kokeellista runoutta.)

Millä lailla ntamo sitten “haastaa WSOY:n” bisneksenä?

Jos mikä hyvänsä perinteinen kustantamo antaisi kenkää graafiselle osastolleen ilmoittaen, että kustannustehokkuuden takia kirjojen ulkoasu standardisoidaan halpatuotettujen pokkarien esimerkkiä seuraten, tämä ei todellakaan menisi läpi “sisältökeskeisen kirjallisuuskäsityksen” edistämisenä. Lehto kuitenkin naureskelee avoimesti perinteistä kustantamista harrastavien yritysten turhalle vaivannäölle ja ylpeilee sillä, ettei ota minkäänlaisia taloudellisia riskejä. “Tosiasiassa isojen olisi pitänyt irtisanoa paljon enemmän väkeä kuin ne nyt ovat tehneet”, Lehto argumentoi. “Niiden pitää keventää rakennettaan, alkaa toimia eri tavalla.”

Vuoden takaisessa WSOY:n kirjailijakapinassa oli pohjimmiltaan kysymys siitä, ettei vakavarainen kustantamo suostunut sitoutumaan sopimustasolla kirjailijoidensa teosten markkinointiin. Markkinoinnin suhteen Lehto tarjoaa “artist poet total responsibility” -tyyppistä sopimusta.

Mihin Lehdon virnuiluun liittyvä moraalisen ylemmyyden sävy sitten perustuu, jos ntamo kerran haastaa WSOY:n lähinnä olemalla WSOYmpi kuin WSOY?

Lehdon merkitystä 2000-luvulla tapahtuneen kokeellisen runouden nousun taustahahmona on vaikea yliarvioida. Kun itse 2000-luvun alussa aloin ensimmäistä kertaa ylipäänsä lukemaan uutta runoutta, Lehdon nimi tuli nopeasti tutuksi sekä Tuli&Savun sivuilta että eräiden tuttavapiiriini kuuluneiden nuoren polven runoilijoiden puheista. Mutta onko tämä kustannustehokkuutta ja standardisointia ajava sekä uusista markkinoista vaahtoava tyyppi enää ylipäänsä sama kirjallisuudesta kiinnostunut ihminen? Vai onko alkuperäinen Leevi Lehto kaapattu ja tilalle ilmaantunut apurahakirjailijoille katkeroituneen Juha Vuorisen ohjaama zombie, jonka salainen tavoite on banalisoida avantgarde?

Haastattelujen perusteella vaikuttaa siltä, että Lehdolla on kyllä edelleen sama radikaaliin tasa-arvoon perustuva kirjallisuuskäsitys. Pohjimmiltaan häntä tuntuisi ajavan ajatus siitä, että ei ole hyviä ja huonoja makuja vaan ainoastaan erilaisia makuja. Lehtoa kiehtoo

tekstin monipuolisuus ja uuden löytäminen, jotka ovat laatua tärkeämpiä. ”Minun ei tarvitse itse seistä jokaisen kirjan takana, vaan tekijällä on vastuu omasta tekstistään. Totta kai voin keskustella ja pohtia sisältöä tekijän kanssa, jopa työstää runokokoelmaa tarvittaessa. Mutta jos kirjoittaja on jo löytänyt oman äänensä, on oltava varovainen. Se on hänen äänensä, jonka täytyy erottua kaikista muista äänistä”.

Mutta tasa-arvoon metafyysisenä kategoriana sisältyy aina tietty ratkeamaton perusjännite, eräänlainen ansa: sitä voidaan nimittäin tulkita täysin vastakkaisilla tavoilla sekä jokaisen erityisyytenä että kaikkien samanlaisuutena. Estetiikassa tasa-arvo voi merkityksellistyä yhtä lailla väitteenä jokaisen teoksen luovuttamattomasta arvosta ja teosten perustavasta yhteismitattomuudesta kuin eroja väheksyvänä väitteenä kaikkien teosten pohjimmaisesta samuudesta, mikä äärimmäisessä muodossaan voi lähestyä yksittäisten teosten erityisarvon kieltämistä.

ntamossa tämän tasa-arvoon pohjaavan esteettisen ajattelun molemmat puolet ovat alusta asti olleet näkyvissä. Toisaalta kyse on ollut avantgarden suklaarasiasta, joka on tuonut eksoottisia herkkuja niistä kiinnostuneen (pienehkön) yleisön saataville. Toisaalta ntamon kirjatulvan on voinut koko ajan nähdä myös avantgarden makkaratehtaana, missä tärkeintä on silkka julkaisunopeus, joka uhkaa hukuttaa erilaiset ainekset epämääräiseen massaan.

Omasta mielestäni juuri suklaarasiapuoli ntamossa on ollut ja on yhä arvokasta: Lehto on tarjonnut vaihtoehtoisen kanavan kunnianhimoiselle ja kokeelliselle kirjallisuudelle, jolle ei ole niin suurta yleisöä, että sitä kannattaisi perinteisin menetelmin kustantaa. ntamon uudistukset vievät linjaa kuitenkin yhä enemmän makkaratehtaan suuntaan, eikä kyse ole nähtävästi mistään työtapaturmasta. Samaa ajattelutapaa edustavat nimittäin myös Lehdon provokatoriset vaatimukset laadullisen kritiikin muuttamisesta määrälliseksi (”kritiikiksi sopisi hänen mukaansa tähtien jakaminen, jolla kriitikot antaisivat leffatyyliin lukusuosituksia”).

Onko suunnanmuutos pysyvä, jää nähtäväksi.

—

P.S.: Tällä kirjoituksellani pyrin osallistumaan ntamo-debattiin ennemminkin lukijana kuin ntamon kanssa kilpailevana kustantajana. Nimenomaan lukijana vierastan ntamon toimintatapoihin kätkeytyvää määrällis-nihilististä ajattelutapaa, vaikka samalla tajuan oman vähäisen kustantajakokemukseni perusteella, että talous kiskoo kirjallisuusihmisestä helposti esiin sellaisia puolia, joita ennen sen rattaisiin joutumista ei tiedä olevankaan.

Jos joku on silti sitä mieltä, että kustantajan roolini vuoksi minun olisi pitänyt pysytellä vaiti, huomautan vain, että nähdäkseni Lehto arvostelee muita kustantamoja sen verran vapaasti, että suorastaan kerjää vastausta. Ja koska Idiootti ei toimi tarvepainatusperiaatteella, eikä toisaalta moniakaan ntamon teoksia olisi kannattavaa muulla tavoin julkaista, ei Idiootin ja ntamon välillä myöskään ole kovin veristä kilpailua kirjailijoista.

Loppujen lopuksihan kustantaminen on – sekä minulle että varmaan myös Lehdolle – vain epävarma elinkeino, kun taas lukeminen – kirjallisuus – on itse elämää.

Kustantaminen on sikäli mielenkiintoista hommaa, että tässä näkee, mitä ihmiset kirjoittavat julkaisukynnyksen ylittävien teosten lisäksi. Asian epämiellyttävä puoli on se, että joutuu rustaamaan melkoisen määrän hylkäyskirjeitä.

Tulin jo talvella kommentoineeksi sitä erikoista seikkaa, että ihmiset kirjoittajina tuppaavat suosimaan lyhyttä muotoa ja lukijoina pitkää. Runoudessa tämä lukemisen ja kirjoittamisen epäsuhta saa kuitenkin erityisen kummallisia piirteitä: vaikuttaa nimittäin siltä, että runojen kirjoittaminen ei ole koskaan ollut niin yleistä kuin nyt, vaikka samanaikaisesti runouden lukemisen suosio tuntuu olevan aivan pohjamudissa. Tällä en viittaa siihen, että jossakin kuulemma lykätään tarvepainatusperiaatteella kirjoja pihalle nopeammin kuin edes niiden kustantaja niitä ehtii lukea, vaan siihen, että monilla harrastajakirjoittajilla ei ilmiselvästi ole mitään aavistusta siitä, mitä suomalaisessa runoudessa on viimeisen kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden aikana tapahtunut.

Kustantamoon saapuu säännöllisesti käsikirjoituksia, joiden kirjoittajien sinänsä varsin kunnioitettava ja hyvää tarkoittava motivaatio runonkirjoittamiselle kumpuaa lähinnä oman jokapäiväisen elämän havainnoinnista tai jostakin traagisesta kokemuksesta. Ongelmana on vain se, että joillakin heistä ei kaikesta päättäen ole juuri minkäänlaista nykyisen runokentän tai runouden historiankaan tuntemusta. Tämä tuntemus olisi kuitenkin kirjoittajalle usein varsin hyödyllistä, koska sen avulla voi havaita, josko jokin valittu aihe tai sanontatapa on jo kovin käytetty ja kulunut.

Sinänsä en pidä mitenkään moitittavana ns. ikuisuusaiheista kuten vaikkapa rakkaudesta tai luonnosta kirjoittamista. Mutta käsitellessään ikuisia aiheita uuden kirjallisuuden olisi aina pystyttävä perustelemaan olemassaolonsa jollakin uudella näkökulmalla tai uudella kuvaamisen tavalla. Muuten se ei oikeastaan edes ole uutta kirjallisuutta vaan ainoastaan vanhan kopioimista ja toisintoa.

Kirjoittamisen iloa ei tietenkään lainkaan heikennä se, että ei lukeneisuutensa vähäisyyden takia tunnista sanontansa kuluneisuutta. Vaikka ruuti on jo keksitty, on kiva keksiä lisää ruutia.

Suosittelen silti kirjoittajina kehittymään pyrkiville runoilijoille erityisesti uusien runokokoelmien lukemista. Jos ei lue, voi olla vaikeata hahmottaa sitä moninaisuutta, mikä tällä hetkellä vallitsee suomalaisessa runoudessa. Ja vaikka runoilija itse olisi enemmän inspiroitunut klassikoista, hänen oma työnsä vertautuu markkinoilla ja kriitikoiden mielissä kuitenkin ensisijaisesti muihin uusiin runokokoelmiin, ei klassikoihin.

Sikäli kuin runouden valtavirran määrittelevät myyntilistat, 00-luku oli murrerunouden, pateettisen rakkauslyriikan ja omaa napaansa kaivelevien julkkisten kirjoittaman keskeislyriikan aikakautta. Kirjallisuuslehdissä – erityisesti runouslehti Tuli&Savussa – kirjoitettiin kuitenkin paljon poetiikasta. Avantgardistisemman taiderunouden isoja trendejä tuntuivat olevan kuvaston monimutkaistuminen, kuvaamisen ja kirjoittamisen itsereflektiivisyys – jopa hyperreflektiivisyys – sekä eri tyylirekisterien sotkeminen ja törmäyttäminen toisiinsa.

Taiderunoutta aktiivisesti seuranneiden huomiota on herättänyt jonkinlaisen uuden marginaalin syntyminen. Tähän uuteen marginaaliin kuuluu laaja joukko aktiivisesti kirjoittavia runoilijoita, joiden työt tavoittavat hyvin suppean yleisön. Ville Hytönen kirjoitti jokin aika sitten aiheesta pätevän artikkelin (”Kuin lukisi runoutta päällään seisten”, Parnasso 7/2009). Artikkelissaan kentän hyvin tunteva Hytönen vihjaa, että osalle runoilijoista runoudesta on tullut ennemmin identiteettikysymys kuin taidemuoto, jolla odotettaisiin olevan laajempaa kulttuurista merkitystä.

Monet – etunenässä vanha konkari Leevi Lehto – ovat rummuttaneet uutta elitismiä ja kokeellisuutta. Mutta kuinka kokeellista uusi runous itseasiassa on ollut? Pintapuolisesti tarkasteltuna vaikuttaa, että monet nykyrunon tekniikat ovat päivitettyjä versioita 1900-luvun alun avantgarde-liikkeiden – kuten futuristien – tekniikoista. Esimerkiksi hakukonerunoudessa tuntuu olevan kysymys lähinnä uudesta tavasta tehdä kollaaseja.

Kenties uuden runon kokeellisuus onkin ennemmin asenne kuin mikään nippu tekniikoiden ja sisältöjen piirteitä. Vaikka suomalainen runous olisikin viime vuosina tuottanut joitakin maailman mittakaavassa täysin uudenlaisia kokeiluita, olennaisin uutuus ja monia runoilijoita yhdistävä piirre vaikuttaisi liittyvän siihen tapaan, jolla runoilijat runouteen ylipäänsä suhtautuvat. Runous on lopullisesti lakannut olemasta “korkea” taidemuoto. Sen sijaan siitä on tullut kielellinen leikkikenttä, missä mikä tahansa on sallittua.

Tämän taiderunon demokratisoitumiskehityksen taustatekijänä vaikuttaa olleen ennemmin teknologian kehitys kuin varsinainen runousopillinen ajattelu. Varsinkin digitaalisella tarvepainatuksella operoivien pienkustantamojen runokirjoja julkaistaan nykyisin niin paljon ja myydään niin vähän, että niiden seuraaminen on käytännössä mahdotonta. Suurinta osaa ei löydä edes kirjastoista. Lisäksi osa kokeellisesta nykyrunoudesta julkaistaan runoblogeissa, joita on niin paljon, ettei niitä kaikkia seuraa käytännössä kukaan. (Juhana Vähäsen blogista löytyy linkkilista, josta voi aloittaa kahlaamisen.)

Teknologian vaikutus runouden muutoksessa vaikuttaa kiistattomalta siksikin, että vastaava kehityskulku on nähty samanaikaisesti myös tiedonvälityksessä. Perinteisten, auktorisoitujen ja kontrolloitujen tiedonvälityskanavien asema on heikentynyt, ja vaikka pintatiedon tarjonta on netin ansiosta valtavasti lisääntynyt, aivan yhtä paljon on lisääntynyt epämääräinen tietona esiintyvä mielipidehäly. (Sofi Oksanen kirjoitti aiheesta osuvasti pari viikkoa sitten.)

Teknologia on vapauttanut runouden, mutta olemattoman julkaisukynnyksen yli nettiin ja tarvepainatettuihin teoksiin suollettu runous on myös menettänyt auraattista vaikuttavuuttaan. Runouden lajityyppinä kokema inflaatio vaikuttaisi näkyvän siinäkin, että enää hyvin harvoin suurilta kustantamoilta tulee runokirjoja, joiden ulkoasuun on todella panostettu. Tämä kirjan fetissiluonteen väheksyminen vaikuttaa reseptioonkin. Haastavaa ja paneutumista vaativaa runokirjaa on vaikea nähdä huolellisesti viimeisteltynä taideteoksena, jos kirjan kansi näyttää yläasteen tietotekniikkatunnilla väsätyltä.

Uuden marginaalin henkeä onkin yhtä lailla aito kutsumus kunnianhimoiseen ja uutta luovaan kirjoittamiseen kuin kevytmielinen suhtautuminen kirjoihin objekteina ja runouteen kommunikaation välineenä. Paradoksaalisesti runouden marginalisoituminen taidemuotona vaikuttaisikin olevan seurausta juuri runoharrastuksen buumista. Grafomaanisella runokentällä kirjoittaminen tulee ennen lukemista. Tilanne muistuttaa torikokousta, jossa kaikki huutavat, mutta kukaan ei kuuntele.

Idiootti julkaisee keväällä 2010 kolme runoteosta. Ne ovat:

Markku Aalto: Reilummin blingiä viimeiseen hymyyn. Keskeislyyrinen hyökkäys kulttuurimme tyhjään keskustaan.

Kari Arminen: Teräsperhosia. Esikoiskokoelma tarpeettomista ihmisistä maailmantalouden jättömailla.

Kari Raineranta: Ihmiskanava. Lausuntaperformansseistaan tunnetun runoilijan moniääninen esikoiskokoelma.

Tulen esittelemään teokset ja tekijät yksityiskohtaisemmin myöhemmin tämän kuun aikana. Kirjat ilmestyvät näillä näkymin maaliskuussa. Helmikuusta alkaen niitä voi tilata ennakkoon kustantamon verkkokaupasta.