Olen elämäni aikana kuullut ja kuunnellut kymmeniä runonlausuntaesityksiä. Aluksi en suoraan sanottuna tajunnut yhtään, mistä koko hommassa on kyse.

Tällä hämmennykselläni ei ollut juurikaan tekemistä itse esitysten tason kanssa. Olen alusta asti ollut tietoinen siitä, että “lavarunouden” tarjontaan mahtuu yhtä lailla kaatokännisiä sössöttäjiä kuin huolellisesti harjoittelevia, omaa tekemistään ja yleisöään kunnioittavia taiteilijoita.

Minua häiritsi kokemuksen erilaisuus suhteessa siihen, millaista on lukea runoa paperilta. Ihmettelin, miten vaikeata kuunneltuun kieleen on päästä sisälle. Yritin pari kertaa jopa tavallaan siepata runot päähäni “luettaviksi” aivan kuin aivoissani olisi mentaalinen paperi, jolle voisin runot tulostaa.

Tämä teki esitysten seuraamisesta rasittavaa ja turhauttavaa. Jos lavarunoutta esitettiin baariympäristössä, se saattoi jopa johtaa ylenmääräiseen alkoholin käyttöön.

Sittemmin tulin siihen tulokseen, että runonlausunta on yksinkertaisesti vain eri taidemuoto kuin painettu runous. Jopa silloinkin, kun lausutaan runoa, joka olisi luettavissa myös jostakin kirjasta.

Runonlausuntaan ei mielestäni kannata suhtautua runon lausuntana vaan runonlausuntana. Se ei ole jonkun taideteoksen tulkitsemista vaan uuden taideteoksen tekemistä samalla tapaa (joskaan ei aina yhtä itsestäänselvästi) kuin elokuvan tekeminen romaanin pohjalta on uuden teoksen tekemistä.

Runonlausunnan ja painetun runouden olennaisin ero tiivistyy runon ja vastaanottajan (kuuntelijan, lukijan) väliseen suhteeseen. Runonlausunnassa runo – siis sanat, äänteet – sijaitsevat ajassa. Runo kulkee kuulijan ohi sitä mukaa kuin se kulkee, ja loputtuaan se ei palaa. Painettu runo sen sijaan sijaitsee tilassa, joka on käytännössä ajaton, ja lukija itse kulkee lukiessaan sen ohitse tai lävitse. Tai edestakaisin, miten hyvänsä.

Kuuntelija on joka tapauksessa passiivisempi olento kuin lukija. Lukija voi pysähtyä, jättää runon hetkeksi, hypätä eteenpäin, palata alkuun – keskustella tekstin kanssa ajatuksissaan. Lausutun runon kanssa on vaikeampi keskustella, kun uudet sanat vyöryvät jatkuvasti jo lausuttujen päälle. Jos lausujan keskeyttää huutamalla taukoa ja aikaa ajatella, itse teos muuttuu. Painettu runo sen sijaan säilyy ehjänä ja koskemattomana luki sitä miten hyvänsä.

(Tämä myös vastauksena Teemu Helteen kysymykseen.)

Tällä viikolla on mahdollista kuulla Idiootin runoilijoiden lausuntaa melkein koko Suomessa eli Kotkassa, Tampereella ja Turussa (joka oikeastaan on jo lähestulkoon ulkomailla).

Ensinnäkin tiistaina kello 19 Kotkassa elämöi joukko Särö-lehden lyyrikoita. Paikkana on Kotkankadun Albert, ja mukana on tietysti myös sosiaalisen surrealismin mestari Markku Aalto.

Keskiviikkona Tampereella starttaa Karit kiertueella -turnee, jossa voimansa yhdistävät pahoinvointiyhteiskunnan soimaava omatunto Arminen sekä shamanisti-saarnamies Raineranta. Lausuntaa on tarjolla peräti kahdessa paikassa, ensin Runokauppa Kattilassa kello 17:30 ja myöhemmin ravintola Artturissa kello 20.

Torstaina Karien mittava kiertue päättyy eksoottiseen Turkuun Hunter’s Inn -ravintolaan. Keikka alkaa kello 20 ja Karien lisäksi lavalle nousevat myös runotrubaduuri Maikkoo Kaikko sekä Jari Laasasen Valoisampi Tulevaisuus.