Pitäisikö kirjallisista keinoista puhuttaessa erottaa kokeellisuuden ja uudelleenkokeellisuuden kategoriat? Onko absoluuttisella uutuudella jokin erityinen arvo?

Viittaan erityisesti nykyisen suomalaisen ns. kokeellisen tai avantgarderunouden tapaan palata jatkuvasti 1900-luvun avantgarden jo kerran tai pari erilaisten ismien alla hyödyntämiin tekniikoihin kuten kollaasiin. Eikä tämä tietysti rajoitu Suomen kirjallisuuteen – onhan esimerkiksi flarf dadan suora perillinen.

Näyttää siltä, että aikanaan katkosta traditiossa merkinneet keinot voivat yhä edelleen määrittää teoksen “avantgardeksi” siitäkin huolimatta, että alkuperäisistä kokeiluista on jo tullut osa traditiota ja että uudessa kokeellisuudessa oikeastaan on pitkälti kyse jo tehtyjen kokeiden toistamisesta, uudelleenkokeilemisesta.

Ajattelen esimerkiksi Harry Salmenniemen teosta Texas, sakset. Pidän kyseisestä teoksesta, ja se on minusta ylistyksensä ansainnut. Se tuntuu ilmiselvästi avantgardelta, mutta miettiessäni siinä käytettyjä keinoja en kuitenkaan keksi yhtäkään, jota voisi nimittää absoluuttisesti uudeksi. Mielestäni se on ennemminkin traditiotietoinen teos. Se ei niinkään kokeile keinoja vaan ennemmin valikoi niitä avantgarden traditiosta ja käyttää kuvatakseen ympäröivää (kielellistä) todellisuutta. 2000-luvun kotimaisessa runoudessakin sillä on selvät välittömät edeltäjänsä – esimerkiksi Teemu Mannisen Lohikäärmeen poika ja Markku Aallon Hajoamisen syyt.

Kun teos voi tulla määritetyksi avantgardeksi siitä huolimatta, että se ei niinkään edusta katkosta suhteessa traditioon vaan paluuta, on se ehkä merkki siitä, että avantgardeen liittynyt uutuuden paatos ja traditiota vastaan asettumisen vaatimus ovat ylipäänsäkin kadonneet. Tämä ei sinänsä olisi mikään ihme, koska näin on käynyt ennenkin: tarkoittihan “romanttinen” 1800-luvun alussa oikeastaan vain modernia ja uudenaikaista, ja vasta myöhemmin termi määrittyi tarkoittamaan tyyliperiodia.

Avantgardesta itsestään on nyttemmin tullut traditio ja tyylisuuntaus, johon liittyäkseen on toistettava ennen kaikkea avantgarden alkuperäisiä eleitä – sekä poeettisia että sosiologisia (kuten julkinen valtavirtaa vastaan asettautuminen kirjallisissa foorumeissa). Ja juuri siksi, että avantgarden ytimessä on tradition vastustaminen, se on mitä modernein traditio. (Tässä “moderni” niin laajasti käsitettynä, että se kattaa myös “postmodernin”.)

Sikäli kuin runouden valtavirran määrittelevät myyntilistat, 00-luku oli murrerunouden, pateettisen rakkauslyriikan ja omaa napaansa kaivelevien julkkisten kirjoittaman keskeislyriikan aikakautta. Kirjallisuuslehdissä – erityisesti runouslehti Tuli&Savussa – kirjoitettiin kuitenkin paljon poetiikasta. Avantgardistisemman taiderunouden isoja trendejä tuntuivat olevan kuvaston monimutkaistuminen, kuvaamisen ja kirjoittamisen itsereflektiivisyys – jopa hyperreflektiivisyys – sekä eri tyylirekisterien sotkeminen ja törmäyttäminen toisiinsa.

Taiderunoutta aktiivisesti seuranneiden huomiota on herättänyt jonkinlaisen uuden marginaalin syntyminen. Tähän uuteen marginaaliin kuuluu laaja joukko aktiivisesti kirjoittavia runoilijoita, joiden työt tavoittavat hyvin suppean yleisön. Ville Hytönen kirjoitti jokin aika sitten aiheesta pätevän artikkelin (”Kuin lukisi runoutta päällään seisten”, Parnasso 7/2009). Artikkelissaan kentän hyvin tunteva Hytönen vihjaa, että osalle runoilijoista runoudesta on tullut ennemmin identiteettikysymys kuin taidemuoto, jolla odotettaisiin olevan laajempaa kulttuurista merkitystä.

Monet – etunenässä vanha konkari Leevi Lehto – ovat rummuttaneet uutta elitismiä ja kokeellisuutta. Mutta kuinka kokeellista uusi runous itseasiassa on ollut? Pintapuolisesti tarkasteltuna vaikuttaa, että monet nykyrunon tekniikat ovat päivitettyjä versioita 1900-luvun alun avantgarde-liikkeiden – kuten futuristien – tekniikoista. Esimerkiksi hakukonerunoudessa tuntuu olevan kysymys lähinnä uudesta tavasta tehdä kollaaseja.

Kenties uuden runon kokeellisuus onkin ennemmin asenne kuin mikään nippu tekniikoiden ja sisältöjen piirteitä. Vaikka suomalainen runous olisikin viime vuosina tuottanut joitakin maailman mittakaavassa täysin uudenlaisia kokeiluita, olennaisin uutuus ja monia runoilijoita yhdistävä piirre vaikuttaisi liittyvän siihen tapaan, jolla runoilijat runouteen ylipäänsä suhtautuvat. Runous on lopullisesti lakannut olemasta “korkea” taidemuoto. Sen sijaan siitä on tullut kielellinen leikkikenttä, missä mikä tahansa on sallittua.

Tämän taiderunon demokratisoitumiskehityksen taustatekijänä vaikuttaa olleen ennemmin teknologian kehitys kuin varsinainen runousopillinen ajattelu. Varsinkin digitaalisella tarvepainatuksella operoivien pienkustantamojen runokirjoja julkaistaan nykyisin niin paljon ja myydään niin vähän, että niiden seuraaminen on käytännössä mahdotonta. Suurinta osaa ei löydä edes kirjastoista. Lisäksi osa kokeellisesta nykyrunoudesta julkaistaan runoblogeissa, joita on niin paljon, ettei niitä kaikkia seuraa käytännössä kukaan. (Juhana Vähäsen blogista löytyy linkkilista, josta voi aloittaa kahlaamisen.)

Teknologian vaikutus runouden muutoksessa vaikuttaa kiistattomalta siksikin, että vastaava kehityskulku on nähty samanaikaisesti myös tiedonvälityksessä. Perinteisten, auktorisoitujen ja kontrolloitujen tiedonvälityskanavien asema on heikentynyt, ja vaikka pintatiedon tarjonta on netin ansiosta valtavasti lisääntynyt, aivan yhtä paljon on lisääntynyt epämääräinen tietona esiintyvä mielipidehäly. (Sofi Oksanen kirjoitti aiheesta osuvasti pari viikkoa sitten.)

Teknologia on vapauttanut runouden, mutta olemattoman julkaisukynnyksen yli nettiin ja tarvepainatettuihin teoksiin suollettu runous on myös menettänyt auraattista vaikuttavuuttaan. Runouden lajityyppinä kokema inflaatio vaikuttaisi näkyvän siinäkin, että enää hyvin harvoin suurilta kustantamoilta tulee runokirjoja, joiden ulkoasuun on todella panostettu. Tämä kirjan fetissiluonteen väheksyminen vaikuttaa reseptioonkin. Haastavaa ja paneutumista vaativaa runokirjaa on vaikea nähdä huolellisesti viimeisteltynä taideteoksena, jos kirjan kansi näyttää yläasteen tietotekniikkatunnilla väsätyltä.

Uuden marginaalin henkeä onkin yhtä lailla aito kutsumus kunnianhimoiseen ja uutta luovaan kirjoittamiseen kuin kevytmielinen suhtautuminen kirjoihin objekteina ja runouteen kommunikaation välineenä. Paradoksaalisesti runouden marginalisoituminen taidemuotona vaikuttaisikin olevan seurausta juuri runoharrastuksen buumista. Grafomaanisella runokentällä kirjoittaminen tulee ennen lukemista. Tilanne muistuttaa torikokousta, jossa kaikki huutavat, mutta kukaan ei kuuntele.