Kustannusalalla nähtävästi kuohuu. Näin aloittelevana kapitalistina lausun asiasta oman mielipiteeni.

Mielestäni kirjailijoiden keskeisin ongelma on se, että heillä (meillä) ei ole vakavasti otettavaa työmarkkinajärjestöä, joka osaisi määritellä, mikä on kirjailijoiden kannalta reilua peliä. Suomen Kirjailijaliitto ry:nä tunnettu ideologisin perustein jäsenensä valitseva elitistinen salaseura keskittyy johonkin ihan muuhun kuin kirjailijoiden taloudellisten etujen ja työolojen turvaamiseen. Liiton nettisivuilla on jo useita vuosia ollut teksti “mallikustannussopimusta uusitaan alan muutosten vuoksi”. Milloinkohan tämä uusiminen päättyy? Kenties silloin, kun ala lakkaa muuttumasta? Tapahtuukohan se ennen vai jälkeen kommunismin toteutumisen?

Erityisesti kustantajaa etsivien esikoiskirjailijoiden olisi äärimmäisen tärkeää olla selvillä kohtuullisesta vaatimustasosta, jottei tarvitsisi arpoa ja kysellä tutuntutuilta onko tarjottu sopimus riistoa vaiko törkeää riistoa. Kirjailijaliittoa tällaiset pikkuasiat eivät kiinnosta, koska liiton tehtävä ei ole ajaa kaikkien kirjailijoiden etua vaan puolustaa jo asemansa vakiinnuttaneita kirjailijoita. Puolustaa toisin sanoen niitä kirjailijoita, jotka vähiten tarvitsevat puolustusta.

Esimerkki sellaisesta asiasta, josta Kirjailijaliiton tulisi minun mielestäni tiedottaa kaikille kirjailijoille ja josta pitäisi olla jokin yhteinen linja, on mahdollisuus kustannussopimuksen purkamiseen. Omalla vähäisellä näppituntumallani ja kuulopuheiden perusteella olen havainnut, että monissakaan kustannussopimuksissa ei ole eksplisiittisesti määritelty sitä, millä ehdoilla kustannussopimus voidaan purkaa.

Tekijänoikeuslain pykälän 34 mukaan kustannussopimus purkautuu, mikäli painos on myyty loppuun ja kustantajalla on oikeus ottaa uusi painos, mutta kustantaja ei painosta ota vuoden kuluessa tekijän tekemästä painospyynnöstä.

Tässä kohtaa laki ei ole ajan tasalla, koska tarvepainatuksessa kirjaa voidaan painaa vaikka yksi kappale kerrallaan, mikä mahdollistaa sen, että kirjaa ei koskaan myydä loppuun. Minulle on epäselvää, miten tuomioistuin tulkitsisi kiistatilanteen, jossa kirjailija vaatii uutta kirjakauppoihin levitettävää painosta, mutta kustantaja suostuu tuomaan kirjan saataville ainoastaan tarvepainatuksen kautta. Onhan kustantamisen nykyään mahdollista perustua myös pelkästään tarvepainatukseen.

Epäselvyyksien välttämiseksi kustannussopimukseen olisi aina sisällytettävä eksplisiittiset ehdot, joiden perusteella kirjailijan on mahdollista purkaa kustannussopimus kohtuullisen ajan kuluttua.

Historia tuntee monia esimerkkejä kirjoista, jotka suuri yleisö on löytänyt vasta paljon niiden julkaisemisen jälkeen. Vaikka on epätodennäköistä, että useita vuosia vanhaa kirjaa enää juurikaan myytäisiin, kirjailijalle itselleen mahdollisuus saada kustannusoikeus takaisin voi olla henkisesti tärkeä.

Kirjamessuilla kirjailija on ennen kaikkea naama. Näin jälkikäteen en pysty muistamaan yhdenkään kustantamon mainosta, jossa pääosaan olisi nostettu jonkin kirjan sisältöä ilmaiseva kuva. Minne hyvänsä päätäni käänsinkään, vastassa oli aina kirjailijan naama. Näissä naamoissa oli vielä hämmästyttävää samankaltaisuutta: miltei jokaisella kirjailijalla oli hyväntahtoinen hymy ja hieman rypistynyt otsanahka. Tämä erityinen kirjailijailme viestii, että vaikka kirjailija onkin syvästi huolestunut maailman tilasta, kaikki on vielä hallittavissa ja voimme istuutua hyvillä mielin nojatuoliin, keskustella henkevästi ja nautiskella kulttuurituotteista.

(Tämän sivuston “Medialle”-osiossa on mahdollista arvioida allekirjoittaneen yrityksiä henkiä vastaavanlaista sielukasta hyväntahtoisuutta. En ole itse täysin tyytyväinen kyseisiin kuviin. Vasta kun saan naamakuviini oikeanlaista uskottavaa henkevyyttä, lienee aika hakea Suomen Kirjailijaliitto ry:n jäsenyyttä. (Se, että toimin myös kustantajana, ei vaikuttane asiaan. Eihän kyseinen liitto ole tavanomainen työmarkkinoilla operoiva edunvalvontajärjestö vaan aatteellinen yhdistys.))