(Alustus Nuorten filosofiatapahtumassa 15. tammikuuta.)

Hyvä yleisö, arvoisa filosofinen nuoriso!

Kun joitakin vuosia sitten päädyin töihin Helsingin taksiin, koin erikoista hämmennystä, jotakin sellaista, mitä usein nimitetään “kulttuurishokiksi”. Tämä hämmennyksen kokemus oli erikoinen siinäkin mielessä, että juuri hieman aiemmin olin viettänyt useita kuukausia harhaillen Ukrainassa, joka on monella tapaa hyvin erilainen maa kuin Suomi. Kuitenkaan noilla Ukrainan harharetkilläni en ollut kokenut yhtä voimakasta “kulttuurishokin” tunnetta kuin alkaessani ajaa taksia Helsingin yössä.

Kenties tämä johtui siitä, että Ukrainassa olin jollain tapaa ennalta odottanut vierautta, pitänyt sitä itsestäänselvänä, ja juuri siksi vieraus sinänsä ei yllättänyt eikä hämmentänyt minua. Koska en ole ukrainalainen, en edes odottanut, että ymmärtäisin kaikkia ukrainalaisten puuhia.

Kulttuurishokin kokemus suhteessa omaan kulttuuriini oli kuitenkin jotakin, mihin en ollut varautunut. Koska halusin ymmärtää tätä kokemusta, sain ajatuksen kirjata ylös taksissa kuulemiani keskusteluja ja tapauksia, jotka jollain tapaa kiinnittivät huomiotani.

Myöhemmin koostin näistä pätkistä kirjan Taksipuhetta, mikä on syy siihen, että minut on pyydetty tänne tänään puhumaan aiheesta “pienet kertomukset”.

Taksipuhetta todellakin koostuu “pienistä kertomuksista”, joista pisimmätkään eivät ole muutamaa sivua pidempiä. Ennen kuin etenen siihen, millä muullakin tavalla käsitteen “pienet kertomukset” voi ymmärtää, otan kaksi esimerkkiä:

Kolme nuorta ja nättiä naista matkalla Lostariin.
– Harmittaa kun se mun graduohjaaja lähti sinne Kreikkaan. Mun panosuunnitelmat meni ihan myttyyn.
– Olisiks sä halunnu panna sitä? Eiks se oo jotain viiskymmentä? Hyi helvetti, sen ikäsillähän roikkuu kaikki paikat. Eiks sillä oo sitä paitsi vaimo ja lapsia?
– Joo joo, mut siitä saa perverssibonuksii.
– Vittu sä oot pimee. Minkä ikänen se oli se juutalainen siellä laivalla? Se oli varmaan kuuskymmentä.
– Ei se ollu ku jotain neljäkymmentä.
– Sä oot pimee.
– Sitä paitsi se mun graduohjaaja puhuu niin ihanaa nykykreikkaa.
Rykäisen uteliaana: – Ootteks te jotain lingvistejä, vai?

Jakomäen tolppa. Kyytiin istahtaa elämän teillä ja sivupoluilla rähjäytynyt nainen, joka näyttää viisikymppiseltä mutta voi yhtä hyvin olla neljä- tai kuusikymmentä.
– Mä olen hullu. Soita poliisi tai ambulanssi. Mä kävelin tuolla pitkin moottoritietä.
– Jaahas.
– No. Soitatsä?
– Mä en oo varma onkse vielä riittävä syy kutsua poliisi tai ambulanssi, jos sä oot kävelly pitkin moottoritietä.
– Ai jaa. Mutta mä oon hullu.
– Ootsä menossa jonnekin?
– En.
Nainen poistuu autosta ja kävelee pois.

Peräkkäin luettuina nämä kaksi tarinaa valaisevat hyvin sitä, mistä “kulttuurishokin” kokemuksessani oli kyse. Mikä yhdistää Lostariin matkaavat nuoret hedonistit ja Jakomäessä harhailevan “hullun”? En tiedä. Ehkä ei mikään.

Juuri tästä alkuperäisessä “kulttuurishokissani” oli kyse: se oli oikeastaan kulttuurittomuuden shokki. Minut yllätti se, kuinka vähän sillä joukolla, johon suomalaisena identifioidun, tosiasiassa on yhteistä.

Lähes kaikki ihmiset käyttävät taksia joskus, eikä asiakkaiden valitseminen etukäteen ole mahdollista. Niinpä taksi on eräänlainen ihmiskohtaamisten satunnaisgeneraattori, joka näyttää yhteiskunnan toisiinsa liittymättömien pienten kertomusten horisonttina.

Toki tiesin jo etukäteen, että Suomi ei ole pelkkää loputonta keskiluokkaa. Mutta jollain hyvin konkreettisella tasolla en ollut ymmärtänyt, kuinka paljon samassa yhteiskunnassa elävien ihmisten kokemukset ja arvot voivat poiketa toisistaan.

Moni lukija on sanonut, että Taksipuhetta on aluksi hauska kirja, mutta mitä pidemmälle lukee, sitä masentavammaksi se käy. Luulen tämän johtuvan siitä, että kirjan piirtämä kuva yhteiskunnasta on jollain tapaa häiritsevä. Satunnaisten kohtaamisten läpi tarkasteltuna yhteiskunta näyttää atomisoituneelta. Yksilöiden erillisistä elämistä muodostuu nippu pieniä kertomuksia, mutta yhteiskunnalta itseltään näyttää puuttuvan kertomus. Tällaisen kokoavan suuren kertomuksen puuttuessa elämä vaikuttaa tarkoituksettomalta: yhteiskunta on kuin elävä kuollut, zombie, joka kulkee vailla päämäärää ja ahmii ihmislihaa tietämättä miksi.

Laajasti ymmärrettynä “suuri kertomus” on jaettu symbolinen järjestys, joka määrittää paitsi sitä, miten ihmiset tulkitsevat kokemuksiaan, myös itse tuon kokemisen ehtoja. Siksi pienten kertomusten atomisoituneessa yhteiskunnassa ihmisiltä puuttuvat paitsi yhteiset arvot, myös yhteinen kokemusmaailma. Toisin sanoen samat asiat tai samantapaiset tilanteet näyttäytyvät heille erilaisina.

Tätä toivoakseni valaisee seuraava esimerkki:

Lyhyt mutta roteva jässikkä tulee kyytiin Vuosaaresta.
- Itiksen suuntaan, Kauppakartanonkadulle. Paina kaasuu.
- Onks kiire?
- No kaveri just soitti et se on siellä joittenkin kemaleitten kanssa. Käydää tsekkaas tilanne.
- Okei.
- Vedä auto vähän matkan päähän mut pidä käynnissä. Voi tulla paha paikka.
- Oisko kuitenkin ehkä järkevämpää soittaa poliisi? Meinaan että jos on jotain isompaa rähinää.
- Mä otin kaasun messiin, katotaan montako niitä on. Onks sulla mitään?
- No mä en kyllä tuu faittaa, sori vaan. Mä oon duunissa.
- Joo, okei, no selvä se.
Tullaan Kauppakartanonkadulle. Se on autio ja tyhjä, vain yksinäinen humalainen tukee itseään suojatien merkkiin.
- Toi on se mun frendi, pysäytä tähän.
Jässikkä avaa oven.
- Mitä vittuu, missä ne kemalit on?
- Ei niitä ollu ku yks. Se lähti jo.
- Minne se meni? Lähetäänkö perään?
- Se lähti himaan. Tosi hyvä tyyppi. Me halattiin.
- Mitä vittua, jässikkä raivoaa. – Mä luulin et tääl on täys mäiske päällä!
Humalainen pyrskähtää röhönauruun.
- Jätkä tuli seivaa meitsii! Hö hö hö! Tosiystävä!
- Vitun spede, tuu taksiin siitä. Voi vittu.
- Minne me mennään?
- Kontulaan, teille.
Käännän kokan kohti Kontulaa.
- Hei taksikuski tää jätkä tuli seivaa meitsii. Tää jätkä on sankari.
- Naama umpeen, vitun urpo. Vittu kohta tulee lättyyn.
- Jätkä tulee vittu hö hö hö. Kunnon hero. Zak mai Norris!
- Turpa rullalle. Vittu mua ottaa päähän. Vittu kohta pysäytetään tää taksi ja mä väännän sulta nenän perseeseen.
- Stiiven Lokki! Hö hö hö! Kaappaus taksissa.
- TURPA KIINNI! Vittu mä kohta pieksen ton speden.

Monissa Taksipuhetta-kirjan tarinoissa tavataan tämäntapainen epäonnistuva tai vain osittain onnistuva pyrkimys nähdä maailma jonkin suuren kertomuksen kautta. Äskeisessä esimerkissä ensimmäinen asiakas eli “jässikkä” pyrki ajattelemaan Helsinkiä amerikkalaisten toimintaelokuvien maailmana. Tämän epäonnistuessa hänen ystävänsä muistutti intertekstuaalisen ironian keinoin, että vigilantististen toimintamallien soveltaminen helsinkiläiseen tai edes itähelsinkiläiseen elämään ei aina johda toivotunlaisiin sankarillisiin lopputuloksiin.

Vaikka tälläkin tarinalla on alkuperänsä tositapahtumissa, olen aina korostanut sitä, että Taksipuhetta on pohjimmiltaan fiktiota. En ole tehnyt näin vain siksi, että olen muuttanut yksityiskohtia tehdäkseni ihmisten tunnistamisen hankalammaksi ja että joissain tarinoissa olen jopa laittanut jonkun henkilön suuhun toisen henkilön lausumia repliikkejä. Tekstin julistaminen fiktioksi palvelee myös toista tarkoitusta: se on lukijalle suunnattu kehotus kiinnittää huomiota paitsi siihen, mitä kerrotaan, myös siihen, miten kerrotaan.

Kirjan nimi ei ole “Sattumuksia taksissa” tai edes “Taksiasiakkaiden muotokuvia”, vaan “Taksipuhetta”. Kertomusten aiheena onkin ensisijaisesti nimenomaan puhe. Ei siis pelkästään se, “mitä tapahtuu todella”, vaan ennemminkin se, miten ihmiset puhuvat siitä, mitä heidän mielestään tapahtuu todella.

Kokonaisuutena Taksipuhetta-kirja pyrkii siis olemaan paitsi kokoelma “pieniä kertomuksia”, myös kirja “pienistä kertomuksista”: siis siitä, miten monilla erilaisilla tavoilla samassa yhteiskunnassa elävät ihmiset kokevat ja tulkitsevat kokemuksiaan.

Mutta tarjoaako yhteiskunnan näyttäminen “pienten kertomusten horisonttina” lopulta muuta kuin pari kuivakkaa naurunpyrskähdystä ja vision hahmottomaksi jäävästä yhteiskunnallisesta todellisuudesta? Onko pienten kertomusten välittämä kuva atomisoituneesta yhteiskunnasta esimerkiksi politiikan kannalta yhdentekevä? Politiikkaa kuitenkin tehdään aina ideologisten suurten kertomusten kautta. Voidaanko esimerkiksi sanoa, että jos Taksipuhetta-kirjan luoma kuva pirstaloituneesta suomalaisesta yhteiskunnasta on tosi, se johtuu siitä, että jokin aikaisemmin vallinnut kulttuurinen yhtenäisyys on menetetty? Jos kyllä, niin mihin tämä yhtenäisyys katosi? Ovatko syynä ulkomaalaiset vaikutteet kuten amerikkalaiset toimintaelokuvat tai peräti maahanmuuttajat?

Otan vielä yhden esimerkin.

Kalliosta kyytiin hyppää nelikymppinen, humaltunut arabimies, joka puhuu suomea vahvasti korostaen.
- Nyt mennään Sohoon. Se on huorapaikka, mutta huora kerran kuussa on halvempi kuin vaimo.
- Sehän on selvä.
- Oletko sä Skotlannista?
- Ihan Suomesta mä olen.
- Mulla oli tosi kaunis skotlantilainen tyttöystävä, tosi kaunis punainen tukka. Mutta hän lähti Skotlantiin. Nyt mä olen surullinen. Minusta sä kanssa näytät skotlantilainen.
- No punasta tukkaa ei kyllä oo. Mistäs ite oot?
- Mä olen Marokosta.
- Onks sun äidinkieli sitte arabia?
- Just, arabia!
- Mulla oli kerran algerialainen kaveri, se opetti mut sanoon miten menee ja hyvin arabiaks. Keh hälek? Hässän! Tai jotain sinnepäin.
- Mä vihaan algerialaiset! Ne on kaikki kommarit!
- No toi kaveri oli ihan rento.
- Älä päästä algerialainen sinun selkän taakse! Puukko tulee! Puukko tulee heti!
- Onko noin?
- Kaikki arabit tietää! Algerialaiset on pahat rosvot! Paskakommarit!
Perillä.
- Sä toivo, että mä saan hyvä pillu!
Näytän peukaloa ja virnistän. Samassa datalaite piippaa tiedottaen vuoron loppumisesta.
- Joo, mulla vuoro loppu, joten mä lähden kotiin nukkumaan.
- Totta? Kotiin nukkumaan?
- Jep.
Asiakas tarttuu molemmin käsin kallooni ja suutelee otsaani.
- Mä annan sulle kaks euro tippi. Sä toivo, että mä saan hyvä pillu!
- Hyvä pillu!

Täältä Suomesta katsottuna voisi ajatella, että juuri algerialaiset ja marokkolaiset kuuluvat “samaan kulttuuripiiriin”. Miten sitten on mahdollista, että marokkolainen kokee nimenomaan algerialaisen vihattavana toisena, ei skotlantilaista tai suomalaista? Eikö meille ole väitetty, että suvaitsemattomuudessa on kyse kyvyttömyydestä sietää erilaisuutta? Eikö suomalainen tai skotlantilainen poikkea kulttuuriltaan marokkolaisesta paljon enemmän kuin algerialainen?

Minusta vaikuttaa, että kyse on symbolisen identiteetin ja aidon erilaisuuden sekoittamisesta keskenään. Kyse perustavanlaisesta harhakäsityksestä, joka kannattelee myös nykyistä umpikujaan ajautunutta monikulttuurisuusdebattia.

Poliittisessa väittelyssä asetetaan usein vastakkain monikulttuurinen yhteiskunta ja kansallisvaltio, mutta tässä piilee sekaannus: kansan ja kulttuurin käsitteet eivät tosiasiassa ole sama asia. Kansa on symbolinen identiteetti, joka voi säilyä muutoksista huolimatta, kun taas kulttuuri on muuttuva tapojen ja uskomusten kokoelma.

Jos kysyisin nyt teiltä, mitä on suomalaisuus, saisin ehkä vastaukseksi tapoja ja ominaisuuksia kuten “suomalainen käy saunassa” ja “suomalainen on rehellinen”. Totta kyllä, suomalaiseen kulttuuriin kuuluu saunassa käyminen ja rehellisyyden arvostaminen, mutta saunassa käymätön ja epärehellinen suomalainen ei silti lakkaa olemasta suomalainen. Suomalaisuus ei myöskään häviä, jos saunassa käyminen jostain syystä kulttuurista katoaisi tai jos vaikka joidenkin suomalaisten poliitikkojen rehellisyys paljastuisi illuusioksi.

Pienten, yksilön tasolle laskeutuvien kertomusten kautta tarkasteltuna nykyinen suomalainen yhteiskunta näyttäytyy itseasiassa pohjimmiltaan niin moninaisena, että sitä voisi hyvin kuvata “monikulttuuriseksi”, vaikka se taikaiskusta muuttuisi äkisti täysin monoetniseksi.

Kuinka sitten on mahdollista, että jonkinlainen “suomalaisuus” voi olla olemassa, jos sitä ei määritä suomalaisten yhteinen kulttuuri?

Kysymys ei ole siitä, että suomalainen kulttuuri olisi keinotekoinen “konstruktio”, siis jonkinlainen illuusio. Ja sekin on aivan totta, että kaukaa tulleiden maahanmuuttajien tavat ja ajatukset poikkeavat meidän tavoistamme ja ajatuksistamme keskimäärin enemmän kuin toisten suomalaisten tavat ja ajatukset.

Kysymys on siitä, että kansaan kuulumisen lopullisen kriteerin muodostaa ainoastaan itse kuuluminen – siis symbolinen identifikaatio. Tapojen ja ajatusten erot ovat aitoja, olivat ne sitten saman tai eri etnisen taustan omaavien ihmisten välisiä, mutta niiden ja symbolisen identifikaation tasolla sijaitsevien erojen samaistaminen on virhe: suomalaisuus ja suomalainen kulttuuri viittaavat eri asioihin.

Jos tarkastelemme tätä yleisellä tasolla, huomaamme, että selvästikään edes kieli ei muodosta kriteeriä kansaan kuulumiseksi. Joskus erikieliset ja jopa eri maissa asuvat ihmiset kokevat kuuluvansa samaan kansaan (kuten esimerkiksi juutalaiset tai romanit) ja toisaalta samankielisten ihmisten voidaan katsoa kuuluvan eri kansoihin (kuten esimerkiksi australialaiset, irlantilaiset ja englantilaiset). Kansaan kuulumisessa ei siis ole lopulta kyse edes minkäänlaisesta “perheyhtäläisyydestä”, vaan nimenomaan siitä, että kansa on pohjimmiltaan tyhjä käsite.

Tästä vedettävä johtopäätös on, että yhteiskunta voi paradoksaalisesti olla samanaikaisesti sekä kulttuurisesti epäyhtenäinen että symbolisesti yhtenäinen – tai toisinpäin. Sillä voi itseasiassa olla vahva symbolinen identiteetti, jota tukee jokin yksittäinen, mutta laajalti jaettu suuri kertomus – ja silti se voi samanaikaisesti näyttäytyä yksilöiden kokemusten tasolta tarkasteltuna pirstaloituneena pienten kertomusten horisonttina.

Ja juuri tämä tekee mahdolliseksi sen paradoksaalisen kokemuksen, jonka kuvauksesta aloitin: ihminen voi kokea kulttuurishokin suhteessa omaan kulttuuriinsa.

Tuukka Sandström Nuorten filosofiatapahtumassa lauantaina 15.1. kello 17:35 – 19:00 Helsingin Paasitornissa Karl Lindahl -salissa. Aiheena “pienet kertomukset” ja taustana Taksipuhetta.

“Pienet kertomukset” ei viittaa niinkään taksitarinoiden lyhyyteen teksteinä vaan tapaan katsoa yhteiskuntaa rinnakkaisten, lomittaisten ja osin yhteensopimattomien pienten kertomusten horisonttina. Taksikuskin työhän tarjoaa tavallaan automaattisesti tällaisen perspektiivin – satunnainen suurkaupungin taksin asiakas on pohjimmiltaan kuka tahansa.

Tarkasteltaessa yhteiskuntaa “suurten kertomusten” – esim. kansallisen yhtenäisyyden muodostuminen ja rapautuminen, maallistuminen, kulutusyhteiskunnan kehittyminen, seksuaalinen vapautuminen jne. – kautta voidaan kurottaa joskus hyvinkin kauas taaksepäin ja jäljittää historiallisesta aineistosta pitkäkestoisia kehityskulkuja. Suurilla kertomuksilla on enemmän selitysvoimaa kuin pienillä kertomuksilla.

Samalla suuret kertomukset ovat myös reduktionistisempia. Yhteiskuntaa hallitaan ja politiikkaa tehdään aina suurten kertomusten pohjalta, mutta yksilöiden kohtalot suurten kertomusten muovaamassa yhteiskunnassa toteutuvat pieninä kertomuksina, joiden palauttaminen suurten kertomuksien osiksi ei ole mahdollista ilman, että jotain yksilön kokemuksen kannalta olennaista hukkuu.

Suurten ja pienten kertomusten suhde ei ole mitenkään itsestäänselvä, sillä pieniä kertomuksia ei rakenneta (ihmiselämiä ei eletä) tyhjiössä vaan juuri suuriin kertomuksiin tukeutuen – ja toisaalta pienet kertomuksetkin (jopa “yksittäistapaukset”) voivat vaikuttaa suuriin kertomuksiin. Taksipuhetta-kirjan eräs keskeisistä tavoitteista oli näyttää yhteiskunta pienten kertomusten kokoelmana ja komiikan kautta alleviivata ihmiskohtaloiden pohjimmaista yhteismitattomuutta suurten kertomusten kanssa. Monessa tarinassa komiikka perustuu yksilön epäonnistuvalle tai vain osittain onnistuvalle pyrkimykselle merkityksellistää kokemuksensa suuren kertomuksen kautta. Kysymys on joskus faktojen ja tulkinnan, joskus oman toiminnan ja omien arvojen yhteensopimattomuudesta, josta joissain tapauksissa henkilöt ovat myös tietoisia.

Tämä tietoisuus on usein ratkaisevaa sen suhteen, määrittyykö pieni kertomus yksilön vapauden vai harhan alueeksi. Pieni kertomus voi vastustaa vallankäyttöön sotkeutuvia suuria kertomuksia, olla niiden rajojen osoittaja, mutta samalla se voi olla myös kertomus, joka ei tunnista omia rajojaan: siis yleisesti jaettujen suurten kertomusten ja niiden määrittämän yhteisen todellisuuden ulkopuolinen harha. Ja tämän määrittäminen on joskus kaikkea muuta kuin helppoa.

(Harha on muuten tämänvuotisen NUFITin pääteemana.)

Päivitys 6.1. NUFITin sivuilla lukee nyt, että “aihetta käsitellään arjen filosofian näkökulmasta”. Ehkä. Luultavasti kuitenkaan ei. En aivan tarkkaan tiedä, mitä “arjen filosofialla” tarkoitetaan. Esimerkiksi Esa Saarinen ja Pekka Himanen ovat tehneet “arjen filosofiaa” kehittelemällä erilaisia enemmän tai vähemmän filosofisia hyvän elämän tekniikoita, mutta nähdäkseni nämä pyrinnöt ovat ylläolevan erottelun kautta tarkasteltuina ilmiselvästi “suuria kertomuksia arjesta”.

Erottelussa pienet/suuret kertomukset kysymys ei ole aiheen dramaattisuudesta. Vaikkapa “onni syntyy pienistä nautinnoista” tai “parisuhteen arki vaatii työtä” ovat esimerkkejä nykykulttuurissa mittakaavaltaan aivan valtavista arkeen liittyvistä kertomuksista, joiden perusteella miljoonat – ehkä jopa miljardit – ihmiset jäsentävät kokemuksiaan. Niiden läsnäolon läpitunkevuuden havaitsee poimimalla minkä hyvänsä naistenlehden – tämä tietysti vaatisi tutkimusta, mutta näppituntumalla sanoisin, että lähes jokaisesta naistenlehdestä löytyy toisinto vähintään toisesta näistä “arjen suurista kertomuksista”.

Juuri tämäntapaisia kulutusyhteiskunnassa keskeisiä “arjen suuria kertomuksia” Taksipuhetta parodioi useaan otteeseen, mutta kirjan tarinoissa tapahtumien todellisuuteen törmäävät myös muunlaiset kertomukset. Esimerkeiksi vaikka taksiasiakkaan yritys elää todeksi “sankaritarina” sivulta 49 alkavassa kertomuksessa tai sivulta 43 alkava rasismia käsittelevä tarina.

Korostettakoon silti vielä, että Taksipuhetta ei itsessään ole filosofinen tai edes esseistinen kirja, sillä siinä käytettyjä kerronnan strategioita ei ole varsinaisesti kirjoitettu auki. Tämän kerronnan avaamisen kautta se nähdäkseni voi kuitenkin toimia lähtökohtana filosofiselle kehittelylle.

Kävin elokuussa Helsingissä tarkoituksenani äänittää radiomainoksia Taksipuhetta-kirjaa varten. Jotain massamediaahan tässä on pakko hyödyntää, kun eihän täältä Internetin suosta kukaan löydä mitään, jos ei osaa etsiä.

Kirjan kuvittajan Lassi Lehmusvuoren kanssa meditoimme jonkin aikaa sopivia ääninäyttelijöitä – sopivan tarkoittaessa henkilöä, joka suostuu radioääneksi Jaloviinapalkalla. Lassi sanoi tietävänsä yhden Antin, jolla on “todella laiska ääni”. Lassi soitti Antille, joka ilmoitti olevansa Magneetissa ja vetäneensä jo pari stobea. (Oli torstai-ilta ja kello kuusi.)

Haimme Antin Magneetista, ajoimme Kallioon ja pysäytimme auton Kallion kirjaston taakse. Minä otin käteeni digisanelimen ja Antti Jaloviinapullon. Noin kolmen vartin päästä äänitykset oli pakko keskeyttää, kun Antin puheesta ei saanut enää juurikaan selvää.

Materiaalia ehti onneksi kertyä vähintäänkin riittävästi useampaan radiomainokseen ja pariin Karpolla on asiaa -jaksoon.

Viime viikonloppuna mainokset saatiin vihdoin miksattua valmiiksi Aleksi Ahokkaan avustuksella. Ne voi kuunnella nyt YouTubesta ja muutaman viikon päästä Radio Helsingistä – mikäli läpäisevät toimituksen ennakkosensuurin. (Pitäisi kyllä läpäistä, ei pari kirosanaa voi olla esteenä kanavalla, jonka juontajiin kuuluu Ari Peltonen.)