Olen kustantamoon toistaiseksi saapuneita käsikirjoituksia lukiessa havainnut, että varsin monet harrastajakirjoittajat tuntuvat suosivan lyhyttä muotoa – runoa tai novellia. Jos kuitenkin katsomme vaikkapa kirjastojen lainatuimpien teosten listoja tai myyntilukuja – tai yleensä mitä tahansa suosikkilistoja – havaitsemme, että niitä hallitsevat laajat proosateokset. Lukevatko kirjoittamista harrastavat ihmiset sitten mieluummin lyhyitä teoksia, koska he näyttävät mieluummin niitä kirjoittavan?
En usko, että näin on. Ennemminkin kyse lienee siitä, että pitkä proosateos vaatii kirjoittajalta huomattavasti enemmän työtä kuin lyhyt novelli tai runo. Jos saa idean runoon tai novelliin, työ saattaa olla valmis parissa tunnissa tai ainakin parissa viikossa. Sen sijaan mittavan romaanin kirjoittaminen voi vaatia useita vuosia. Jos työn valmistuttua huomaa, että tulos ei ole kovin kaksinen, ei runon tai novellin kirjoittanut henkilö ole menettänyt paljoakaan. Kahdeksan vuotta romaania vääntänyt skribentti saattaa sen sijaan kokea jonkinasteista vitutusta – vaikka itse työprosessi olisikin ollut antoisa.
Juuri tästä syystä arvelen, että runoutta lukevista suhteellisesti melko suuri osa myös runoilee itse pöytälaatikkoon, mutta romaanien ystävistä harvempien pöytälaatikot pursuilevat romaaneja.
En sano, että lyhyt muoto olisi sinänsä huonompi kuin pitkä. Molempien hallinta vaatinee yhtä paljon taitoa, ja varsinkin runo vaatii erittäin tarkkaa kielitajua. Mutta on myös selvää, että pitkä muoto vaatii pidempää pinnaa.
