Antiaikalainen kirjoittaa: “Jos kirjailijat siis ovat jollekin vastuussa, niin kirjallisuuden traditiolle.” “Monet sellaiset tekniikat, joita lukijat aluksi vierastivat, kuten esimerkiksi tajunnanvirta, ovat romaaneissa nykyään arkipäiväisiä, osa traditiota. Tällaista edistymistä ei olisi tapahtunut, jos lukijat olisivat maksavan asiakkaan rooliinsa vedoten pakottaneet kirjailijat kirjoittamaan sovinnaisimmalla mahdollisella tavalla.”

Vaikka tavallaan jaan Antiaikalaisen kirjallisen sovinnaisuuden ja yleisön mielistelyn vastaisen paatoksen, minusta tradition – kaanonin – käsittely universaalien kirjallisten “tekniikoiden” ja niiden “edistymisen” perspektiivistä on aivan yhtä ongelmallista kuin suuren yleisön odotusten täyttämisen vaatimus. Jää helposti huomiotta, että kirjallisen tradition “edistys” on todellisuudessa usein hyvin katkonaista ja epäjohdonmukaista. Joku kirja saatetaan lytätä aluksi, mutta sitten pitkällä aikavälillä se saattaa hiipiä kaanoniin, toisaalta jotain teosta voidaan aluksi ylistää ja lukea laajalti, mutta myöhemmin kirja saattaa painua unohduksiin – kuolla jollekin sukupolvelle ja ehkä herätä seuraavalle sukupolvelle uudelleen henkiin. Jotkut teokset liittyvät kaanoniin melko pysyvästi, mutta silti niitä ei jossain vaiheessa enää juurikaan lueta ja jopa kirjallisuudentutkijat alkavat perustaa niitä koskevat mielipiteensä kirjallisuushistorioissa toistuviin heittoihin, jotka joku auktoriteetti on joskus tehnyt. (Kuvittelenko vain, vai miten minusta tuntuu, että hyvin harva ainakaan oman sukupolveni suomalaisista kirjallisuudenharrastajista on oikeasti lukenut Goethea? Tai Racinea tai Corneillea, vaikka Molière on kaikille tuttu?)

Mikä siten ylipäänsä on tämä elitistinen vaatimus “vastuusta traditiolle”? Eikö todella vallankumouksellinen uusi tekniikka, näkökulma tai aihe ole syntyessään nimenomaan katkos traditiossa – siis jossain mielessä vastuuton ele, kapinaa ja keskisormen näyttämistä? Onko kanonisoitu esteettinen tekniikka ylipäänsä koskaan täysin erotettavissa ideologis-poliittisesta hegemoniasta? Onko esimerkiksi nykyisessä Suomessamme sanomalehtien kulttuurisivujen kirjallisuuskritiikkidiskurssi jotenkin ongelmattomasti erotettavissa akateemisen keskiluokan poliittisesta vallasta?

Walter Benjamin käsittelee muistaakseni jossakin kirjoituksessaan vallankumousta hetkenä, joka äkillisesti merkityksellistää kaikki sitä edeltäneet epäonnistuneet vallankumousyritykset, tavallaan rehabilitoi historian umpikujat. Tuon ajatuksen valossa voi nähdäkseni tarkastella myös kirjallisia vallankumouksia: joku kirjallinen tekniikka näyttää jälkikäteen edistykselliseltä vain silloin, kun sen yrittämä vallankumous ja sen välittämä näkökulma ovat todella muuttaneet tradition suuntaa, toisin sanoen vain silloin, kun sen muokkaamasta tulevaisuudesta käsin nähdään kyseessä olleen onnistunut vallankaappausyritys.

Tämä esteettinen valta ei välttämättä ole pysyvää eikä se ole olemassa jollain omalla, yhteiskunnallisesta todellisuudesta irrallisella tasollaan. Hyvä esimerkki on venäläisen kirjallisuuden kehitys 1900-luvun Venäjällä: Neuvostoliiton syntyessä avantgarde nousi kunniaan, sitten 30-luvulla palattiin äkisti realismiin (tai mikä samaa ideologista todellisuutta jakamattomasta nykylukijasta voi vaikuttaa “realismilta”), kunnes lopulta Neuvostoliiton hidas ideologinen rappio palautti dissidenttikirjallisuuden kautta venäläisen kirjallisuuden tradition osaksi “porvarillisen” maailman traditioita. Käsitykset kirjallisesta traditiosta sekä oikeasta ja edistyksellisestä tekniikasta elivät toisin sanoen poliittisen ideologian muodonmuutosten mukana – sekä ideologiaa heijastaen että sitä vastustaen ja siihen vaikuttaen.

Toinen esimerkki voisi olla Jane Austenin romaanien vastaanotto. Toisaalta suuren yleisön ja toisaalta kirjallisen eliitin Austenia koskevien mielipiteiden muuttuminen vaikuttaa olleen läheisesti kytköksissä sekä populaarien että akateemisten naisasialiikkeiden ja feminististen ajattelusuuntauksien muuntautumisiin ja vaikutusvallan kasvuun. Mitä Austenille olisi tapahtunut ilman naisasian edistymistä? Epäilemättä hänen feminiininen näkökulmansa olisi tuominnut hänet kaanonin ulkopuoliseksi kuriositeetiksi.

Antiaikalaisen esittelemä Kunderan Petetyt testamentit, joka on ilmestynyt suomeksikin Jan Blomstedtin kääntämänä, on minusta aika problemaattinen esseeteos. Itseäni hämmästytti erityisesti Kunderan adornomainen tapa teilata koko rock-musiikki ja siihen liittyvä kulttuuri täydellisen tietämättömyyden suomalla varmuudella. Tämä tietyn klassisen musiikin entusiastiryhmän standardikaunaa edustava ahdasmielinen näkökanta ei enää tänä päivänä ainakaan Suomessa vaikuta olevan kovin yleinen, vaan monet klasaripuolen tyypit ovat kiinnostuneita myös populaarimusiikista ja päinvastoin – erilaisia lähestymistapoja musiikkiin ei pidetä toisiaan poissulkevina eikä toisen musiikin suuntauksen harrastajia vihollisina.

Hämmästyttävintä Kunderan rock-teilauksessa on se, että Petettyjen testamenttien terävin kärki on suunnattu nimenomaan sellaista oikeusjuttukulttuuria vastaan, missä poliittinen tai metafyysis-ontologinen syytös tarttuu johonkin yksityiselämän tai taiteellisen tuotannon piirteeseen ja siirtyy siitä metafyysistä aasinsiltaa pitkin koko henkilön tai taiteen suuntauksen suomintaan ja tuomintaan. Käytettyään satoja sivuja tällaisen käytöksen moralisointiin ja siitä varoitteluun Kundera suorittaa omituisen älyllisen kuperkeikan ja lyttää täsmälleen varoittamallaan tavalla koko valtaisan laajan ja heterogeenisen rock-musiikin naiivien typerysten hedonismiksi. Tällaisen korkeataiteen traditiosta irrottamisen eleen jälkeen onkin sitten jo täysin turhaa kysyä, mikä on vaikkapa Jim Morrisonin suhde Nietzscheen ja kreikkalaiseen tragediaan, Till Lindemannin suhde Hölderliniin tai Hande Nurmion suhde Majakovskiin ja A.W. Yrjänän suhde gnostilaisiin mystikkoihin.