Uusimmassa Parnassossa (4/2009) on kaksi toisiinsa liittymätöntä kirjoitusta, jotka käsittelevät kirjailijuutta, mutta täysin erilaisista perspektiiveistä. Rinnakkain asetettuna ne tuntuvat oudosti kommentoivan toisiaan, vaikka oletettavasti ovatkin osuneet samaan numeroon melko satunnaisista syistä.

Ensimmäinen on “Kahvitauko kollegoiden kanssa”, seitsemän suomalaisen kirjailijan (Laura Honkasalo, Vilja-Tuulia Huotarinen, Juuli Niemi, Eppu Nuotio, Kira Poutanen, Tuutikki Tolonen ja Johanna Venho) kollektiivisesti valmistama kuvaus hengailustaan Hiittisten saaristoidyllissä. Toinen on Vladimir Jermakovin essee “Venäläisen runoilijan synkkä osa” (suom. Marja-Leena Mikkola), jossa ei niinkään voivotella runoilijan osan synkkyyttä sinänsä, vaan tuon synkkyyden laadullista muutosta: kohtalon synkkyyden korvautumista arkipäiväisyyden ja merkityksettömyyden synkkyydellä. (Ja vaikka Jermakov käsittelee runoutta jonakin olennaisesti kaunokirjallisesta proosasta eroavana, tämä kuvio jää sivujuonteeksi – suurimman osan runoutta koskevista väitteistään hän olisi voinut yleistää koskemaan korkeakirjallisuutta ylipäänsä.)

Jermakovin keskeisin valituksen aihe kiteytyy väitteisiin, että “runoilija ei enää ole Venäjällä Runoilija” ja että “oltuaan kahden vuosisadan ajan Venäjän sanoin kuvaamattoman olemuksen ilmaisija ei venäläinen runoilija ole nykyisin millään tavoin asioissa mukana”.

Entä mihin kiteytyvät suomalaisten kirjailijoiden keskustelut kirjoittamisesta? Siihen, että “viikonlopun aikana on kysytty miksi ja vastauksissa on soinut seitsemän erilaista ääntä” ja että “lottovoitto on oma ääni, joka saa kuulua tässä joukossa”. Tekstissä ei ole jälkeäkään kohtalon painosta, siinä ei märehditä luovan yksilön ja vallan välistä suhdetta tai nykykirjailijan ja kirjallisuuden paikkaa historian suuressa virrassa. Se on tässä hetkessä, keveästi.

Jermakovin esseen ingressissä todetaan, että “enää ei runojen kirjoittaminen ole yhteiskunnallisesti merkittävää työtä vaan yksityisasia, yksi mahdollinen keino olla oma itsensä, ei sen enempää”. Suomalaiskirjailijoiden tekstissä tätä kysymystä ei käsitellä – ehkä siksi, että se ei ole enää edes mikään kysymys. Kirjallisuuden muuttuminen yksityisen ihmisen omaksi projektiksi on taustalla niin täydellisen hyväksyttynä ja etukäteen annettuna itsestäänselvyytenä, että kysyttäväksi jäävät vain omaan kirjoittajaidentiteettiin ja kirjoittamisen käytäntöihin liittyvät kysymykset. “Pöydässä on puhuttu jo pitkään, aihe on hypähdellyt eri suuntiin mutta palannut aina samaan: kirjoittamiseen. Milloin se alkoi, miksi se alkoi, mihin se mahtaa mennä. Miten lapsena tehdyistä käsikirjoituksista päästiin ensimmäiseen julkaistuun kirjaan. Havaitaan kummallinen asia: kirjoittamisen häpeä. Millä sanoilla kirjoittamisesta pitäisi puhua, kun yhtä aikaa voi haluta tekstinsä julki ja piiloon?”

Jermakovin esseen yleissävy on lähes tuskainen ja katkera. “Runoilija oli korkeimman vallan salainen lemmitty ja kansallisen identiteetin rakastetuin laulaja. Entä mikä hän nykyisin on? Ei kukaan. Jäänne mytologiselta ajalta. Häntä ei tarvitse valtio eikä yhteiskunta. Suurta runoilijaa Fjodor Tjuttševia huolestutti aikoinaan se, millaisina “sanamme tulevat kaikumaan” tulevaisuudessa. Turha huoli: ne eivät kaiu mitenkään. Ympäristö ei resonoi. Runoilijan ympärillä on tyhjää. Runot eivät enää lentele kuulijoiden korvissa, vaan kyhjöttävät pienilevikkisissä kokoelmissa.”

Suomalaiskirjailijoiden teksti taas on – siitä huolimatta, että se on nimetty “raportiksi” – niin yltiöpositiivista hehkuttelua ja fiilistelyä kirjoittamisen ihmeellisyyden ympärillä, että en usean lukukerran jälkeenkään ole varma, miten siihen pitäisi suhtautua. Onko se kirjoitettu vakavissaan vai onko se postmodernin itseironian mestarinäyte, taidokas “kirjallisuuspuheen” parodia? Vaikka kyseessä ovat vakavasti otettavat ammattikirjailijat, jotka kirjoittavat kunnianhimoisia teoksia haastavista aiheista, itse kirjallisuus näyttäytyy tekstissä niin totaalisen yksityisenä ja, rohkenenko sanoa, harrastusmaisena toimintana, että välistä tuntuu kuin “kirjallisuuden” ja siihen liittyvän sanaston voisi korvata mihin hyvänsä muuhun harrastukseen liittyvällä sanastolla.

Kuvitellaanpa, että kyseessä olisivat Lada-kuskien kokoontumisajot:

Vilja-Tuulia näkee täällä ensimmäistä kertaa Tuutikin ja Kiran ja pitää heistä saman tien, varauksetta – vain siksi, että he ajavat Ladalla. Tietenkään aina ei ole niin.

Kira kuuntelee ihmisiä, jotka puhuvat samaa kieltä kuin hän, tekevät samaa työtä kuin hän ja rakastavat samoja autoja kuin hän. He pohtivat samalla tavalla, mikä on oikea tapa ruostesuojata, pitäisikö ajamisen olla vaikeampaa, helpompaa, hitaampaa tai nopeampaa, pitäisikö autotalli siivota ennen korjaamista vai pitäisikö sittenkin korjata yöllä. Nämä kysymykset ovat siis oikeutettuja, osa itse työtä. Tämä on arvokasta.

Tai neulontakerhon vuositapaaminen:

Bussimatka on pitkä ja pomppuinen. Juuli kertoo Vilja-Tuulialle neulomisen muuttuneen. Lapasen hiominen ei olekaan ripeä vaihe, jonka päättymistä ei malta odottaa. Se on niin hidasta, käsittämättömän hidasta, Juuli toistelee. Hän tajuaa puhuvansa todella nopeasti. Yhden uuden lapasen kanssa on nyt mennyt kaksi viikkoa, pitkiä päiviä sohvalla istuen, vieressä pino toisten neulomia lapasia, jotka välillä inspiroivat, välillä nostavat rimaa läpi katon ja koko taivaan. On se lapanen kyllä aika suuri, Juuli sanoo kuin puolustautuen.

Karkuteillä olevat koirat kävelyttävät neulojia saaristokylässä. Kun Långnäsin ranta lähestyy, Johanna nousee lautan yläkannelle, nojaa kaiteeseen. Veden yli, saarelle, välillä pitää olla välillä, kuten hän itsekin nyt, kahden lapasen välillä, raskaana seuraavasta lapasesta, josta on neulonut ensimmäiset elävät silmukat.

Raportti tuntuu aivan yhtä järkevältä jaetun intohimon kuvaukselta, vaikka intohimon kohteena ei olisikaan kirjallisuus. Tyyli on vapautuneen iloinen ja ihmeellisen huoleton.

Ei Jermakovkaan toivoton ole. “Venäläisen runoilijan synkkä osa” päättyy valoisamman tulevaisuuden hahmotteluun: “Tämä on huonoa aikaa runoilijoille, mutta runoudelle erinomaista. Kun runoja kirjoitetaan vilkuilematta vallan suuntaan ja vailla toivoakaan kuuluisuudesta, kun runoilijaa ei vaadita pyhäksi uhriksi eikä häntä kutsuta kunniaistuimelle, kun hän on yksin ja vapaa ja elää tyhjyydessä ja hiljaisuudessa, hän alkaa selvemmin kuulla muusan itsepintaisen äänen, joka supisee hänelle laulujen laulua ja häiritsee yhä uudelleen hänen uniaan…” “Runoilijan vaarallinen vakanssi on avoin – tulevaisuudelle. Kuka tietää – ehkä olemme uuden renessanssin kynnyksellä?”

Ehkä. Mutta ehkä tämä renessanssi tulee olemaan hieman toisenlainen kuin Jermakov kuvittelee. Ehkä runoilijan vakanssi pysyy Venäjällä jatkossakin vaarattomana. Jos vallan demystifikaatio, demokratia sekä – ennen kaikkea – kulutusyhteiskunta etenevät edes pienin askelin, muuttuu kirjallisuuskin yhtä jalkaa ihmisten elämien kanssa. Siitä tulee vapaampaa ja yksityisempää, se irtautuu vallan ja historian suurista kertomuksista ja muuttuu joukoksi yksityisiä identiteettiprojekteja. Sosiaalisesta todellisuudesta tulee vaikeammin hahmotettava, pirstaloitunut, ja sama heijastuu kirjallisuuden kenttään.

Toisin sanoen, ehkä venäläinen kirjallisuus on matkalla sinne, missä suomalainen kirjallisuus jo on.