1900-luvun ja varsinkin monien Neuvostoliiton virallisiin dogmeihin vaikuttaneiden vulgaarimarxilaisten ajattelijoiden (kuten G.V. Plehanov ja V.I. Lenin) kontribuutioiden jälkeen ei liene ihme, että marxilaisina esitetään nykyään mitä moninaisimpia aivopieruja, joilla ei ole juuri minkäänlaista tekemistä Karl Marxin ajatusten kanssa.

Oma vielä paljon hupaisampi lukunsa on termin “marxilainen” elämä suomalaisessa nettikeskustelukulttuurissa. Leimakirveen käyttelijöiden vahvimpana aseena on tietenkin täydellinen tietämättömyys Marxin kirjoitusten varsinaisesta sisällöstä, ja niinpä marxilaisuutta tuppaa löytymään yleensä nimenomaan sieltä, missä sitä ei ole.

Satuin netissä notkuessani törmäämään jokin aika sitten Jarkko Tontin absurdiin Tolkien-kolumniin, jota nettikeskustelijat olivat luonnehtineet mm. seuraavilla lauseilla: “Tontti lukee ilmeisesti marxilaisten lasien läpi.” “Erinomainen marxilainen Tolkien-luenta.”

Tässä ote kolumnista:

Mitä vastaan ”lännen vapaat kansat” Aragornin ja Gandalfin johdolla oikeastaan taistelevat? Valistusta tietysti. Keskimaalaiset on valjastettu vastustamaan vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa, ajatuksia, jotka kaikkialla uhkaavat perinteisiin nojaavan eliitin etuoikeuksia. Heidät on huijattu vihaamaan ulkomaalaisia, teknologista kehitystä ja kaikkea muutosta, joka uhkaa heidän johtajiensa valtaa.

Ei ole yllättävää, että Taru sormusten herrasta on ulkomaalaisvihaa maahanmuuttokriittisyyden naamiossa lietsovan Jussi Halla-ahon lempikirja. Myös perussuomalaisten rasistilaidan äänillä europarlamentin varapaikalle noussut Sampo Terho fanittaa Tolkienia.

Absurdiahan kolumnissa ei ole se, että Tontti on aivan oikein hoksannut Tolkienin modernia kohtaan tunteman epäluulon. Absurdia on se, että Tontti uskoo poliittisten vastustajiensa edustavan samaa antimodernia ja “valistuksen” vastaisuutta. Nykyinen “laitaoikeisto” ei nimittäin ole sen enempää esimoderni jäänne kuin laitavasemmistokaan, ja jos asiaa Halla-aholta ja Terholta kysyttäisiin, he varmastikin väittäisivät islamismia vastustaessaan nimenomaan puolustavansa valistuksen perintöä. Eivätkä he olisi väärässä. Kansallisvaltio, fasismi, kapitalismi, sosialismi, byrokraattinen totalitarismi, hyvinvointivaltio, ihmisoikeudet, ydinvoimalat, tehomaatalous ja kulutusyhteiskunta ovat kaikki moderneja saavutuksia – eivät siis vain ne, jotka tästä joukosta sattuvat itseä miellyttämään.

Mutta miten “marxilainen” tämä Tontin luenta sitten on? No, näin itse Marx (Pääoma, osa 1, vuoden 1957 painos, ss. 656-7):

Kapitalistisen yhteiskunnan taloudellinen rakenne on kehittynyt feodaalisen yhteiskunnan taloudellisesta rakenteesta, jälkimmäisen hajoaminen on vapauttanut edellisen alkeet.

Välitön tuottaja, työmies, saattoi vasta silloin hallita itseään, kun hän oli lakannut olemasta turpeeseen sidottu ja toisen orja tai oma. Tullakseen vapaaksi työvoiman myyjäksi, joka vie tavaransa kaikkialle, missä sitä ostetaan, täytyi hänen vielä vapautua ammattikuntien vallasta, niiden oppipoika- ja kisällisäännöistä ja häiritsevistä työmääräyksistä. Siten näyttää se historiallinen liike, joka muuttaa tuottajat palkkatyöläisiksi, toiselta puolen vapauttavan heidät palvelijan asemasta ja ammattipakosta; ja ainoastaan tämän puolen ottavat porvarilliset historiankirjoittajat huomioon. Mutta toiselta puolen tulevat nämä äsken vapautetut vasta sitten oman itsensä myyjiksi, kun heiltä on riistetty kaikki heidän tuotantovälineensä ja se tuki ja turva, minkä vanhat feodaaliset laitokset heille tarjosivat. Ja tämän pakkoluovutuksen historia on kirjoitettu ihmiskunnan aikakirjoihin veri- ja tulikirjaimin.

Koska Tontin kolumnissaan hahmottelemassa valistuksen historiassa on mukana juurikin vain se, mistä Marx sanoo, että “ainoastaan tämän puolen ottavat porvarilliset historiankirjoittajat huomioon”, lienee pakko todeta, että Tontin ei-marxilainen Tolkien-luenta taitaakin olla nimenomaan liberaali- ja edistysporvarillinen.

(Ja kyllä, Marx on ihan oikeassa siinä, että pakkoluovutuksen historia on kirjoitettu Keski-Maan aikakirjoihin veri- ja tulikirjaimin.)

Luin jokin aika sitten Stieg Larssonin suositun Millennium-trilogian (Miehet jotka vihaavat naisia, Tyttö joka leikki tulella, Pilvilinna joka romahti). Kyseessä on erittäin viihdyttävä ja koukuttava dekkarisarja, jonka vastaanotossa on kuitenkin oudosti korostettu dekkarisarjan “yhteiskunnallisuutta” ja Larssonin “vasemmistolaisuutta”.

Esimerkiksi Jukka Petäjä kirjoitti, että Pilvilinna joka romahti “päättää komeasti lähes 2000-sivuisen trilogian, joka ruotii murhaavasti ruotsalaisen kansankodin näennäisdemokratiaa ja ihmisen osattomuutta kasvottoman järjestelmän koneistossa”.

Pintatasolla tältä saattaa tosiaan vaikuttaa, mutta jos Larssonin sinänsä erinomaisia dekkareita yrittää arvioida vakavana yhteiskuntakritiikkinä, huomaa äkkiä, että ne ovat paljon enemmän velkaa Marvel Comicsille kuin Karl Marxille. Toisin kuin Karl Marxille, jolle kapitalisti on vain “henkilöitynyttä pääomaa”, Larssonille pahat ovat pahoja olemuksellisesti, kuten on laita yleensä supersankarisarjakuvissa. Pahat eivät ole yhteiskunnallisten rakenteiden ja olosuhteiden tuotteita, vaan he ovat yksinkertaisesti syntyneet kusipäiksi. Päähenkilönsä Lisbeth Salanderin Larsson puolestaan kuvaa sillä tavalla olemuksellisesti hyväksi, että jatkuvat vääryydet ja kauhukokemuksetkin vain vahvistavat hänen ehdotonta oikeudentajuaan.

Larssonin “yhteiskuntakritiikissä” oikeus toteutuu, kun hyvät rankaisevat pahoja. Yhteiskunnallisia rakenteita Larsson kritisoi lähinnä siitä, että niiden epätäydellisyys antaa pahoille mahdollisuuden harjoittaa pahoja puuhiaan. Se tosiasia, että sankarien on pärjätäkseen toimittava pahisten tavoin järjestelmän ulkopuolella, sen sääntöjä kiertäen ja omiin tarkoituksiinsa venyttäen, ei Larssonin kirjoissa koskaan johda minkäänlaiseen epäselvyyteen sen suhteen, kenen puolella on kosminen oikeus.

Salaliitot ja lehdistö levittävät toki valheellisia juttuja Larssonin sankareista Mikael Blomkvistista ja Lisbeth Salanderista, mutta lukijan ei tarvitse koskaan epäillä näiden moraalia. Tilanne on sama kuin Hämähäkkimiehellä, jota J. Jonah Jameson panettelee Daily Bugle -lehdessään, mutta jonka syyttömyydestä sarjakuvan lukijalla ei ole koskaan epäselvyyttä.

Lisbeth Salanderilta löytyvät muutenkin kaikki supersankarin tyypilliset piirteet:

1) Yli-inhimillisiä erikoiskykyjä: valokuvamuisti, vertaansa vailla olevat hakkerointitaidot ja matemaattisen neron lahjat (hassuimmillaan tämä on kohtauksessa, jossa Lisbeth hyökkää paholaismaisen psykopaattivakooja Zalatšenkon tilalle ja ratkaisee samalla ohimennen Fermat’n suuren lauseen). Jopa tiheään toistuvissa tappelukohtauksissa heiveröinen Lisbeth nujertaa lähes kaikki vastustajansa nopeudella ja oveluudella.

2) Harvojen uskottujen tuntema salainen identiteetti (bonuksena viittaus toteemieläimeen): kuten nyhverö Bruce Wayne onkin todellisuudessa Batman, sosiaalisesti kyvytön ja syrjäytynyt Lisbeth Salander onkin salassa superhakkeri Wasp.

3) Ja tietenkin Salander erikoiskykyjensä ja salaisen identiteettinsä turvin taistelee pahoja vastaan, paljastaa heidän juonensa ja rankaisee heitä.

Larsson ei tosiasiassa lainkaan kuvaa “ihmisen osattomuutta kasvottoman järjestelmän koneistossa”, kuten Petäjä jostain syystä väittää. Larssonin maailmassa järjestelmä korkeintaan aluksi näyttää kasvottomalta, mutta lopulta sen kätköistä löytyy liuta erittäin rumia ja hyvinkin yksilöitävissä olevia kasvoja, jotka nähdään syyllisiksi ja joita Larssonin sankaripari Blomkvist ja Salander rankaisee yksi kerrallaan kuten Lex Luthoria, Tohtori Doomia, Pingviiniä ja muita vastaavia pitääkin rankaista.

Millennium-trilogia affirmoi vigilantismia, joka “yhteiskuntakritiikkinä” on kaikkea muuta kuin ongelmatonta. Vastatessaan väkivaltaan väkivallalla kostaja näet pohjimmiltaan tekee alkuperäisen rikoksen kanssa identtisen teon, joka usein laukaisee uuden koston, joka puolestaan laukaisee taas uuden ja niin edespäin. Lopulta päädytään mafiaelokuvista tuttuun jatkuvan verenvuodatuksen maailmaan, jossa kaikki osapuolet toimivat kunnian ja oikeudentunnon paatoksen vallassa, mutta “alkuperäinen rikos” on unohtunut jo aikaa sitten ja muuttunut läpinäkyväksi myytiksi “meidän” hyvyydestä ja “niiden” arvottomuudesta.

Larsson kiertää vigilantismin eettisen ongelmallisuuden supersankarisarjakuvista tutuilla tavoilla: ensinnäkin tekemällä romaanisarjan pahiksista niin täydellisiä ihmishirviöitä, että brutaaleinkin heihin kohdistuva väkivalta tulee täysin oikeutetuksi. Koska pahikset ovat vailla empatiaa, Salanderin tai lukijan ei tarvitse tuntea empatiaa heitä kohtaan. Toinen sarjakuvakikka on naamioida Salanderin omankädenoikeus niin, että se lopullisesti toteutuu aina jonkun toisen käden kautta. Käytännössä Salander päättää, että tietyillä pahiksilla ei ole enää oikeutta elää, mutta hän ei kertaakaan itse paina liipasinta, vaan järjestää pahisten päivien päättämisen ilmiantamalla heidät vihollisilleen tai ajamalla itsemurhaan. (Kirjasarjan lukeneet tietävät, että tällaisen Lisbethin epäsuoran koston saavat tuta psykopaattivakooja Zalatšenkoa lukuunottamatta kaikki pahimmat roistot eli naisia kaappaava kiduttaja Martin Vanger, huijariliikemies Wennerström, näkyjä näkevä sosiopaatti Niedermann ja rikollisen moottoripyöräkerhon johtaja Nieminen.)

Osittain juuri tämän manikealaisen mustavalkoisuutensa vuoksi Larssonin romaanit ovat niin tyydyttäviä lukukokemuksia. Larsson palkitsee Salanderin ja lukijan murhanhimon tavalla, joka vapauttaa suorasta vastuusta. Samalla hän luo houkuttelevan fantasian maailmasta, jossa suuriin epäkohtiin ovat syypäinä pahikset, eivät sinä, minä saati – herranen aika sentään – jonkin taloudellis-poliittisen ideologian epäonnistuminen.

Millennium-trilogia on erinomaista viihdettä, jota lämpimästi suosittelen. Sen lisäksi, että se tarjoaa jännitystä ja oikeutetun tuomion tuomaa tyydytystä, sen päähenkilöt ovat terveitä, hyvännäköisiä, älykkäitä ja lahjakkaita. Aluksi kohtalo potkii heitä päähän, mutta lopulta he nousevat liki ylivoimaisten vaikeuksien kautta voittoon ja saavat tästä hyvästä mainetta, rahaa sekä tietenkin nautinnollista, vastuusta vapaata seksiä. Kyseessä on toisin sanoen kirjasarja, jota meidän nykyaikaisten ihmisten on mitä miellyttävintä lukea eläytyen ja samastuen.

Tosin, jos olisin poliittinen puolue, en ehkä ammentaisi ohjelmaani Larssonilta.