Poliitikkojen puheissa sanalla “innovaatioyhteiskunta” manataan yleensä jonkinlaista yhteistä ponnistelua jatkuvaa uutuutta vaativan talouden eteen. Innovaatioiden argumentoidaan synnyttävän taloudellista kasvua ja koituvan siten kaikkien hyväksi.

Merkittävä innovaatio on kuitenkin aina myös katkos historiassa: innovaatio paitsi luo uutta, myös syrjäyttää vanhentuneen. Tämä innovaatioiden kääntöpuoli on ollut selvästi nähtävissä koko teollisen yhteiskunnan olemassaolon ajan: tuotantoehtojen muuttuminen ei hyödytä tasaisesti kaikkia. Joillekin uusi tekniikka tai tuote voi avata uusia ansaitsemismahdollisuuksia, mutta samalla se usein syrjäyttää ja ajaa taloudellisiin vaikeuksiin vanhemmasta ratkaisusta elantonsa saaneet. Joskus reaktio innovaation aiheuttamiin ongelmiin voi olla äärimmäinen: varhainen ja tunnettu esimerkki ovat luddiitit.

Puhe “innovaatioyhteiskunnasta” yleistyi viime nousukauden aikana. Samalla yleistyivät myös mm. uskomukset “lama ei ole enää mahdollinen” ja “vastakkainasettelun aika on ohi”. Suomalaisessa yhteiskunnassa läpi itsenäisyyden ajan esiintynyt kamppailu taloudellisista eduista nähtiin lopullisesti kuopatuksi.

Kuitenkin jo nousukauden aikana “innovaatioyhteiskunnasta” kohkaamisen rinnalle alkoi ilmaantua myös kriittisiä puheenvuoroja mm. “työelämän huonontumisesta” sekä uuden “prekariaatin” syntymisestä. Nousukauden aikaisessa kehityksessä ei siten kenties ollutkaan kyse vastakkainasettelun katoamisesta vaan sen muotojen muuttumisesta: uudenlaisia vastakkainasetteluja ei aluksi kyetty tunnistamaan, koska ne eivät sopineet vanhoihin viitekehyksiin.

On kyseenalaista, missä mielessä “innovaatioyhteiskunta” on jotain täysin uutta. Innovaatiot ja jatkuvat tuotannon mullistukset on tunnistettu kapitalismin piirteiksi lähestulkoon sen syntymästä saakka. Vaikuttaa itseasiassa siltä, että kapitalistinen yhteiskunta on aina ja vääjäämättä innovaatioyhteiskunta: tässä mielessä yhteiskunnan nimeäminen “innovaatioyhteiskunnaksi” on vain erään kapitalismin piirteen kohottamista koko yhteiskuntaa kuvaavaksi piirteeksi.

Vaikka sana “innovaatioyhteiskunta” epäilemättä tavoittaa myös talouden painopisteissä aidosti tapahtuneita muutoksia, se toimii toisaalta eufenismina, joka peittää taloudellisiin suhteisiin sisältyvän antagonismin. Innovaatioyhteiskuntaa koskevissa puheenvuoroissa harvoin tulee esiin innovaatioiden negatiivinen puoli: eivät suinkaan kaikki voita vapaan markkinatalouden kilpailussa.

Juuri tälläkin hetkellä on hyvin helppo keksiä esimerkkejä uusien innovaatioiden uhkaamista aloista: esimerkiksi omaa alaani, kirjankustantamista uhkaa uusien lukulaitteiden yleistyminen; musiikkiteollisuus on jo aikaa sitten joutunut kompensoimaan laskevaa levymyyntiä kehittelemällä erilaisia idolikilpailuja sekä krääsämyyntiä; perinteisten sanomalehtien levikit laskevat jatkuvasti ilmaisten nettisisältöjen paineessa.

Ja mikä on ainoa tarjolla oleva ratkaisu näihin innovaatioiden aiheuttamiin ongelmiin? Innovoiminen.

Kippis!

Ja ei muuta kuin uuteen nousuun.

Kustannusalalla nähtävästi kuohuu. Näin aloittelevana kapitalistina lausun asiasta oman mielipiteeni.

Mielestäni kirjailijoiden keskeisin ongelma on se, että heillä (meillä) ei ole vakavasti otettavaa työmarkkinajärjestöä, joka osaisi määritellä, mikä on kirjailijoiden kannalta reilua peliä. Suomen Kirjailijaliitto ry:nä tunnettu ideologisin perustein jäsenensä valitseva elitistinen salaseura keskittyy johonkin ihan muuhun kuin kirjailijoiden taloudellisten etujen ja työolojen turvaamiseen. Liiton nettisivuilla on jo useita vuosia ollut teksti “mallikustannussopimusta uusitaan alan muutosten vuoksi”. Milloinkohan tämä uusiminen päättyy? Kenties silloin, kun ala lakkaa muuttumasta? Tapahtuukohan se ennen vai jälkeen kommunismin toteutumisen?

Erityisesti kustantajaa etsivien esikoiskirjailijoiden olisi äärimmäisen tärkeää olla selvillä kohtuullisesta vaatimustasosta, jottei tarvitsisi arpoa ja kysellä tutuntutuilta onko tarjottu sopimus riistoa vaiko törkeää riistoa. Kirjailijaliittoa tällaiset pikkuasiat eivät kiinnosta, koska liiton tehtävä ei ole ajaa kaikkien kirjailijoiden etua vaan puolustaa jo asemansa vakiinnuttaneita kirjailijoita. Puolustaa toisin sanoen niitä kirjailijoita, jotka vähiten tarvitsevat puolustusta.

Esimerkki sellaisesta asiasta, josta Kirjailijaliiton tulisi minun mielestäni tiedottaa kaikille kirjailijoille ja josta pitäisi olla jokin yhteinen linja, on mahdollisuus kustannussopimuksen purkamiseen. Omalla vähäisellä näppituntumallani ja kuulopuheiden perusteella olen havainnut, että monissakaan kustannussopimuksissa ei ole eksplisiittisesti määritelty sitä, millä ehdoilla kustannussopimus voidaan purkaa.

Tekijänoikeuslain pykälän 34 mukaan kustannussopimus purkautuu, mikäli painos on myyty loppuun ja kustantajalla on oikeus ottaa uusi painos, mutta kustantaja ei painosta ota vuoden kuluessa tekijän tekemästä painospyynnöstä.

Tässä kohtaa laki ei ole ajan tasalla, koska tarvepainatuksessa kirjaa voidaan painaa vaikka yksi kappale kerrallaan, mikä mahdollistaa sen, että kirjaa ei koskaan myydä loppuun. Minulle on epäselvää, miten tuomioistuin tulkitsisi kiistatilanteen, jossa kirjailija vaatii uutta kirjakauppoihin levitettävää painosta, mutta kustantaja suostuu tuomaan kirjan saataville ainoastaan tarvepainatuksen kautta. Onhan kustantamisen nykyään mahdollista perustua myös pelkästään tarvepainatukseen.

Epäselvyyksien välttämiseksi kustannussopimukseen olisi aina sisällytettävä eksplisiittiset ehdot, joiden perusteella kirjailijan on mahdollista purkaa kustannussopimus kohtuullisen ajan kuluttua.

Historia tuntee monia esimerkkejä kirjoista, jotka suuri yleisö on löytänyt vasta paljon niiden julkaisemisen jälkeen. Vaikka on epätodennäköistä, että useita vuosia vanhaa kirjaa enää juurikaan myytäisiin, kirjailijalle itselleen mahdollisuus saada kustannusoikeus takaisin voi olla henkisesti tärkeä.

Vieraillessani vasta päättyneillä Helsingin kirjamessuilla tulin ajatelleeksi, miten yllättävän luontevalta tuntui messuilla vallinnut markkinatunnelma ja ajatusten kauppiaiden esiintyminen. Koska en ennen kustantamon perustamista ollut kovinkaan kiinnostunut kirjallisuudesta liiketoimintana vaan ainoastaan sisältöinä, en ollut aiemmin osallistunut moisiin tapahtumiin.

Miksi tämä käyskentely “pimeyden ytimessä” – kuten runoilijaystäväni tilaisuutta kuvasi – tuntui niin luontevalta? Luulen, että tuntemuksellani on syvällisempi syy kuin se tosiasia, että yrittäjänä olen nykyisin kapitalisti ja Marxin mukaan siis “henkilöitynyttä pääomaa” (onneksi pankkitilini ei ole julkinen eikä kukaan pääse toteamaan tuon henkilöitymiseni toistaiseksi varsin naurettavaa mittakaavaa).

Ennemminkin luulen, että kirjallisuuden esiintyminen joukkona massamarkkinatuotteita on luontevaa siksi, että painettu kirja on alkuperäisimpiä teollisia massamarkkinatuotteita. Esimerkiksi romaani taidemuotona on kehittynyt vasta kirjapainotaidon keksimisen jälkeen. Aivan kuten Coca-Cola, joka poikkeaa kilpailevista kolajuomista lähinnä mainonnan luoman metafyysisen auransa vuoksi, kirjakin on monessa enemmän tai vähemmän identtisessä fyysisessä objektissa samanaikaisesti läsnäoleva metafyysinen sisältö. Vallankumouksellisinkin kirja on aina jossakin kaupan ja siksi liitossa kapitalismin kanssa.