Maaliskuun alusta lähtien uusi osoite on:
Idiootti
Sibeliuskatu 10 A 12
49400 Hamina

Muut yhteystiedot pysyvät ennallaan.

Ylen Niklas Joki haastatteli Tuukka Hämäläistä ja Stam1nan Hyrdeä Kirosäkeet – 20 uuden suomirockin sanoittajaa -kirjan tiimoilta. Hämäläisen haastattelu löytyy täältä ja Hyrden täältä.

Dome.fi julkaisee yksinoikeudella helmikuun aikana maistiaisia Tuukka Hämäläisen Kirosäkeet-kirjan haastatteluista.

Ensimmäisenä vuorossa on Stam1nan äkäinen yhteiskuntakriitikko Antti “Hyrde” Hyyrynen. Pätkän voi lukea täältä.

Nuorten filosofiatapahtumassa eilen pitämäni alustuksen jälkeen käynnistyi polveileva ja omasta mielestäni varsin kiintoisa keskustelu, josta kiitokset aktiiviselle yleisölle ja opponenteilleni Katri Immoselle ja Anni Haapalaiselle.

Huomasin keskustelun tuoksinassa tarpeelliseksi vielä havainnollistaa sitä, millä tavalla identiteetin perustana oleva symbolinen ero ja kulttuuristen käytänteiden ja ajatustapojen tasolla sijaitseva aito erilaisuus poikkeavat toisistaan. Alustuksessa hahmottelin kansan ja sen kulttuurin välistä eroa sekä sitä, kuinka kansallinen identiteetti voi säilyä kulttuurin muuttuessa. Samantapainen ero löytyy myös poliittisen puolueen ja poliittisen ideologian väliltä.

Arkiajattelussa nimenomaan puolue, jos joku, käsitetään “ideologiseksi” instituutioksi siinä mielessä, että puolueiden ajatellaan perustuvan “poliittisten sisältöjen” varaan. Itseasiassa joidenkin puolueiden legitimiteetti puolueina pyritään usein kyseenalaistamaan väittämällä niiden olevan vailla tätä sisältöä. (“Perussuomalaiset ei ole oikea puolue, koska sillä ei ole puolueohjelmaa.” “Urpilaisen puheista puuttuu konkretia, ne ovat retorista sanahelinää.” “Puolue X ei ole oikea puolue, koska se kelpuuttaa listoilleen julkkisehdokkaita, joilla ei ole aitoja poliittisia mielipiteitä tai sitoutumista ideologiaan.”)

Tosiasiassa kuitenkin juuri poliittinen puolue on esimerkki “tyhjästä instituutiosta”, jota kannattelee ensisijaisesti symbolinen identifikaatio, joka aina edeltää ideologian artikuloimista.

Tarkasteltaessa nimittäin mitä hyvänsä vähän pidempään säilynyttä poliittista puoluetta havaitaan puolueen julkilausutun ideologian aikojen saatossa muuttuneen – joskus dramaattisestikin – ilman, että puolueinstituution historiassa olisi välttämättä erotettavissa minkäänlaista äkillistä katkosta tai murtumaa. Kyse on vain suuremmista tai pienemmistä suunnanmuutoksista, jotka seuraavat toisiaan jatkuvana virtana.

Lopulta puolue saattaa jopa päätyä kannattamaan täsmälleen niitä arvoja, joita vastustamaan se on alunperin syntynyt, eikä tämä seikka siltikään vääjäämättä johda puolueen identiteettikriisiin ja hajoamiseen – esimerkiksi arvokonservatiivisena, sääty-yhteiskuntaa nostalgisoivana rojalistipuolueena syntynyt kokoomus on muuntunut yleisliberaaliksi edistyspuolueeksi.

Puolueen säilymisen kannalta ideologista jatkuvuutta paljon olennaisempaa on sen kannattajakunnan etujen ja tavoitteiden ajaminen. Esimerkiksi kokoomus on pyrkinyt ja pyrkii edelleen ajamaan ydinkannattajakuntansa etuja – tuo kannattajakuntahan on aikanaan “pikkuporvaristoksi” ja nykyään “koulutetuksi keskiluokaksi” tai “ylemmäksi keskiluokaksi” nimitelty kansanosa. Kokoomuksen historiansa aikana suorittaman ideologisen kuperkeikan voi nähdä heijastelevan tämän yhteiskuntaluokan arvojen muuttumista.

Pysyvää ja jatkuvaa puolueissa on siis nimenomaan institutionaalinen muoto eli esimerkiksi kokoomus ja siihen identifioituminen eli kokoomuslaisuus, ei poliittinen ideologia – jota kuitenkin usein myöskin nimitetään kokoomuslaisuudeksi.

Ja juuri tämä seikka, että arkikielessä sanaa “kokoomuslaisuus” voidaan käyttää viittaamaan sekä pysyvään puolueidentiteettiin että puolueen vaihtelevaan ideologiaan, on omiaan hämärtämään näiden kahden välistä eroa ja vahvistamaan sitä harhakäsitystä, että julkilausuttu ideologia tekee puolueen, vaikka todellisuudessa asia on nimenomaan toisinpäin.

(Alustus Nuorten filosofiatapahtumassa 15. tammikuuta.)

Hyvä yleisö, arvoisa filosofinen nuoriso!

Kun joitakin vuosia sitten päädyin töihin Helsingin taksiin, koin erikoista hämmennystä, jotakin sellaista, mitä usein nimitetään “kulttuurishokiksi”. Tämä hämmennyksen kokemus oli erikoinen siinäkin mielessä, että juuri hieman aiemmin olin viettänyt useita kuukausia harhaillen Ukrainassa, joka on monella tapaa hyvin erilainen maa kuin Suomi. Kuitenkaan noilla Ukrainan harharetkilläni en ollut kokenut yhtä voimakasta “kulttuurishokin” tunnetta kuin alkaessani ajaa taksia Helsingin yössä.

Kenties tämä johtui siitä, että Ukrainassa olin jollain tapaa ennalta odottanut vierautta, pitänyt sitä itsestäänselvänä, ja juuri siksi vieraus sinänsä ei yllättänyt eikä hämmentänyt minua. Koska en ole ukrainalainen, en edes odottanut, että ymmärtäisin kaikkia ukrainalaisten puuhia.

Kulttuurishokin kokemus suhteessa omaan kulttuuriini oli kuitenkin jotakin, mihin en ollut varautunut. Koska halusin ymmärtää tätä kokemusta, sain ajatuksen kirjata ylös taksissa kuulemiani keskusteluja ja tapauksia, jotka jollain tapaa kiinnittivät huomiotani.

Myöhemmin koostin näistä pätkistä kirjan Taksipuhetta, mikä on syy siihen, että minut on pyydetty tänne tänään puhumaan aiheesta “pienet kertomukset”.

Taksipuhetta todellakin koostuu “pienistä kertomuksista”, joista pisimmätkään eivät ole muutamaa sivua pidempiä. Ennen kuin etenen siihen, millä muullakin tavalla käsitteen “pienet kertomukset” voi ymmärtää, otan kaksi esimerkkiä:

Kolme nuorta ja nättiä naista matkalla Lostariin.
– Harmittaa kun se mun graduohjaaja lähti sinne Kreikkaan. Mun panosuunnitelmat meni ihan myttyyn.
– Olisiks sä halunnu panna sitä? Eiks se oo jotain viiskymmentä? Hyi helvetti, sen ikäsillähän roikkuu kaikki paikat. Eiks sillä oo sitä paitsi vaimo ja lapsia?
– Joo joo, mut siitä saa perverssibonuksii.
– Vittu sä oot pimee. Minkä ikänen se oli se juutalainen siellä laivalla? Se oli varmaan kuuskymmentä.
– Ei se ollu ku jotain neljäkymmentä.
– Sä oot pimee.
– Sitä paitsi se mun graduohjaaja puhuu niin ihanaa nykykreikkaa.
Rykäisen uteliaana: – Ootteks te jotain lingvistejä, vai?

Jakomäen tolppa. Kyytiin istahtaa elämän teillä ja sivupoluilla rähjäytynyt nainen, joka näyttää viisikymppiseltä mutta voi yhtä hyvin olla neljä- tai kuusikymmentä.
– Mä olen hullu. Soita poliisi tai ambulanssi. Mä kävelin tuolla pitkin moottoritietä.
– Jaahas.
– No. Soitatsä?
– Mä en oo varma onkse vielä riittävä syy kutsua poliisi tai ambulanssi, jos sä oot kävelly pitkin moottoritietä.
– Ai jaa. Mutta mä oon hullu.
– Ootsä menossa jonnekin?
– En.
Nainen poistuu autosta ja kävelee pois.

Peräkkäin luettuina nämä kaksi tarinaa valaisevat hyvin sitä, mistä “kulttuurishokin” kokemuksessani oli kyse. Mikä yhdistää Lostariin matkaavat nuoret hedonistit ja Jakomäessä harhailevan “hullun”? En tiedä. Ehkä ei mikään.

Juuri tästä alkuperäisessä “kulttuurishokissani” oli kyse: se oli oikeastaan kulttuurittomuuden shokki. Minut yllätti se, kuinka vähän sillä joukolla, johon suomalaisena identifioidun, tosiasiassa on yhteistä.

Lähes kaikki ihmiset käyttävät taksia joskus, eikä asiakkaiden valitseminen etukäteen ole mahdollista. Niinpä taksi on eräänlainen ihmiskohtaamisten satunnaisgeneraattori, joka näyttää yhteiskunnan toisiinsa liittymättömien pienten kertomusten horisonttina.

Toki tiesin jo etukäteen, että Suomi ei ole pelkkää loputonta keskiluokkaa. Mutta jollain hyvin konkreettisella tasolla en ollut ymmärtänyt, kuinka paljon samassa yhteiskunnassa elävien ihmisten kokemukset ja arvot voivat poiketa toisistaan.

Moni lukija on sanonut, että Taksipuhetta on aluksi hauska kirja, mutta mitä pidemmälle lukee, sitä masentavammaksi se käy. Luulen tämän johtuvan siitä, että kirjan piirtämä kuva yhteiskunnasta on jollain tapaa häiritsevä. Satunnaisten kohtaamisten läpi tarkasteltuna yhteiskunta näyttää atomisoituneelta. Yksilöiden erillisistä elämistä muodostuu nippu pieniä kertomuksia, mutta yhteiskunnalta itseltään näyttää puuttuvan kertomus. Tällaisen kokoavan suuren kertomuksen puuttuessa elämä vaikuttaa tarkoituksettomalta: yhteiskunta on kuin elävä kuollut, zombie, joka kulkee vailla päämäärää ja ahmii ihmislihaa tietämättä miksi.

Laajasti ymmärrettynä “suuri kertomus” on jaettu symbolinen järjestys, joka määrittää paitsi sitä, miten ihmiset tulkitsevat kokemuksiaan, myös itse tuon kokemisen ehtoja. Siksi pienten kertomusten atomisoituneessa yhteiskunnassa ihmisiltä puuttuvat paitsi yhteiset arvot, myös yhteinen kokemusmaailma. Toisin sanoen samat asiat tai samantapaiset tilanteet näyttäytyvät heille erilaisina.

Tätä toivoakseni valaisee seuraava esimerkki:

Lyhyt mutta roteva jässikkä tulee kyytiin Vuosaaresta.
- Itiksen suuntaan, Kauppakartanonkadulle. Paina kaasuu.
- Onks kiire?
- No kaveri just soitti et se on siellä joittenkin kemaleitten kanssa. Käydää tsekkaas tilanne.
- Okei.
- Vedä auto vähän matkan päähän mut pidä käynnissä. Voi tulla paha paikka.
- Oisko kuitenkin ehkä järkevämpää soittaa poliisi? Meinaan että jos on jotain isompaa rähinää.
- Mä otin kaasun messiin, katotaan montako niitä on. Onks sulla mitään?
- No mä en kyllä tuu faittaa, sori vaan. Mä oon duunissa.
- Joo, okei, no selvä se.
Tullaan Kauppakartanonkadulle. Se on autio ja tyhjä, vain yksinäinen humalainen tukee itseään suojatien merkkiin.
- Toi on se mun frendi, pysäytä tähän.
Jässikkä avaa oven.
- Mitä vittuu, missä ne kemalit on?
- Ei niitä ollu ku yks. Se lähti jo.
- Minne se meni? Lähetäänkö perään?
- Se lähti himaan. Tosi hyvä tyyppi. Me halattiin.
- Mitä vittua, jässikkä raivoaa. – Mä luulin et tääl on täys mäiske päällä!
Humalainen pyrskähtää röhönauruun.
- Jätkä tuli seivaa meitsii! Hö hö hö! Tosiystävä!
- Vitun spede, tuu taksiin siitä. Voi vittu.
- Minne me mennään?
- Kontulaan, teille.
Käännän kokan kohti Kontulaa.
- Hei taksikuski tää jätkä tuli seivaa meitsii. Tää jätkä on sankari.
- Naama umpeen, vitun urpo. Vittu kohta tulee lättyyn.
- Jätkä tulee vittu hö hö hö. Kunnon hero. Zak mai Norris!
- Turpa rullalle. Vittu mua ottaa päähän. Vittu kohta pysäytetään tää taksi ja mä väännän sulta nenän perseeseen.
- Stiiven Lokki! Hö hö hö! Kaappaus taksissa.
- TURPA KIINNI! Vittu mä kohta pieksen ton speden.

Monissa Taksipuhetta-kirjan tarinoissa tavataan tämäntapainen epäonnistuva tai vain osittain onnistuva pyrkimys nähdä maailma jonkin suuren kertomuksen kautta. Äskeisessä esimerkissä ensimmäinen asiakas eli “jässikkä” pyrki ajattelemaan Helsinkiä amerikkalaisten toimintaelokuvien maailmana. Tämän epäonnistuessa hänen ystävänsä muistutti intertekstuaalisen ironian keinoin, että vigilantististen toimintamallien soveltaminen helsinkiläiseen tai edes itähelsinkiläiseen elämään ei aina johda toivotunlaisiin sankarillisiin lopputuloksiin.

Vaikka tälläkin tarinalla on alkuperänsä tositapahtumissa, olen aina korostanut sitä, että Taksipuhetta on pohjimmiltaan fiktiota. En ole tehnyt näin vain siksi, että olen muuttanut yksityiskohtia tehdäkseni ihmisten tunnistamisen hankalammaksi ja että joissain tarinoissa olen jopa laittanut jonkun henkilön suuhun toisen henkilön lausumia repliikkejä. Tekstin julistaminen fiktioksi palvelee myös toista tarkoitusta: se on lukijalle suunnattu kehotus kiinnittää huomiota paitsi siihen, mitä kerrotaan, myös siihen, miten kerrotaan.

Kirjan nimi ei ole “Sattumuksia taksissa” tai edes “Taksiasiakkaiden muotokuvia”, vaan “Taksipuhetta”. Kertomusten aiheena onkin ensisijaisesti nimenomaan puhe. Ei siis pelkästään se, “mitä tapahtuu todella”, vaan ennemminkin se, miten ihmiset puhuvat siitä, mitä heidän mielestään tapahtuu todella.

Kokonaisuutena Taksipuhetta-kirja pyrkii siis olemaan paitsi kokoelma “pieniä kertomuksia”, myös kirja “pienistä kertomuksista”: siis siitä, miten monilla erilaisilla tavoilla samassa yhteiskunnassa elävät ihmiset kokevat ja tulkitsevat kokemuksiaan.

Mutta tarjoaako yhteiskunnan näyttäminen “pienten kertomusten horisonttina” lopulta muuta kuin pari kuivakkaa naurunpyrskähdystä ja vision hahmottomaksi jäävästä yhteiskunnallisesta todellisuudesta? Onko pienten kertomusten välittämä kuva atomisoituneesta yhteiskunnasta esimerkiksi politiikan kannalta yhdentekevä? Politiikkaa kuitenkin tehdään aina ideologisten suurten kertomusten kautta. Voidaanko esimerkiksi sanoa, että jos Taksipuhetta-kirjan luoma kuva pirstaloituneesta suomalaisesta yhteiskunnasta on tosi, se johtuu siitä, että jokin aikaisemmin vallinnut kulttuurinen yhtenäisyys on menetetty? Jos kyllä, niin mihin tämä yhtenäisyys katosi? Ovatko syynä ulkomaalaiset vaikutteet kuten amerikkalaiset toimintaelokuvat tai peräti maahanmuuttajat?

Otan vielä yhden esimerkin.

Kalliosta kyytiin hyppää nelikymppinen, humaltunut arabimies, joka puhuu suomea vahvasti korostaen.
- Nyt mennään Sohoon. Se on huorapaikka, mutta huora kerran kuussa on halvempi kuin vaimo.
- Sehän on selvä.
- Oletko sä Skotlannista?
- Ihan Suomesta mä olen.
- Mulla oli tosi kaunis skotlantilainen tyttöystävä, tosi kaunis punainen tukka. Mutta hän lähti Skotlantiin. Nyt mä olen surullinen. Minusta sä kanssa näytät skotlantilainen.
- No punasta tukkaa ei kyllä oo. Mistäs ite oot?
- Mä olen Marokosta.
- Onks sun äidinkieli sitte arabia?
- Just, arabia!
- Mulla oli kerran algerialainen kaveri, se opetti mut sanoon miten menee ja hyvin arabiaks. Keh hälek? Hässän! Tai jotain sinnepäin.
- Mä vihaan algerialaiset! Ne on kaikki kommarit!
- No toi kaveri oli ihan rento.
- Älä päästä algerialainen sinun selkän taakse! Puukko tulee! Puukko tulee heti!
- Onko noin?
- Kaikki arabit tietää! Algerialaiset on pahat rosvot! Paskakommarit!
Perillä.
- Sä toivo, että mä saan hyvä pillu!
Näytän peukaloa ja virnistän. Samassa datalaite piippaa tiedottaen vuoron loppumisesta.
- Joo, mulla vuoro loppu, joten mä lähden kotiin nukkumaan.
- Totta? Kotiin nukkumaan?
- Jep.
Asiakas tarttuu molemmin käsin kallooni ja suutelee otsaani.
- Mä annan sulle kaks euro tippi. Sä toivo, että mä saan hyvä pillu!
- Hyvä pillu!

Täältä Suomesta katsottuna voisi ajatella, että juuri algerialaiset ja marokkolaiset kuuluvat “samaan kulttuuripiiriin”. Miten sitten on mahdollista, että marokkolainen kokee nimenomaan algerialaisen vihattavana toisena, ei skotlantilaista tai suomalaista? Eikö meille ole väitetty, että suvaitsemattomuudessa on kyse kyvyttömyydestä sietää erilaisuutta? Eikö suomalainen tai skotlantilainen poikkea kulttuuriltaan marokkolaisesta paljon enemmän kuin algerialainen?

Minusta vaikuttaa, että kyse on symbolisen identiteetin ja aidon erilaisuuden sekoittamisesta keskenään. Kyse perustavanlaisesta harhakäsityksestä, joka kannattelee myös nykyistä umpikujaan ajautunutta monikulttuurisuusdebattia.

Poliittisessa väittelyssä asetetaan usein vastakkain monikulttuurinen yhteiskunta ja kansallisvaltio, mutta tässä piilee sekaannus: kansan ja kulttuurin käsitteet eivät tosiasiassa ole sama asia. Kansa on symbolinen identiteetti, joka voi säilyä muutoksista huolimatta, kun taas kulttuuri on muuttuva tapojen ja uskomusten kokoelma.

Jos kysyisin nyt teiltä, mitä on suomalaisuus, saisin ehkä vastaukseksi tapoja ja ominaisuuksia kuten “suomalainen käy saunassa” ja “suomalainen on rehellinen”. Totta kyllä, suomalaiseen kulttuuriin kuuluu saunassa käyminen ja rehellisyyden arvostaminen, mutta saunassa käymätön ja epärehellinen suomalainen ei silti lakkaa olemasta suomalainen. Suomalaisuus ei myöskään häviä, jos saunassa käyminen jostain syystä kulttuurista katoaisi tai jos vaikka joidenkin suomalaisten poliitikkojen rehellisyys paljastuisi illuusioksi.

Pienten, yksilön tasolle laskeutuvien kertomusten kautta tarkasteltuna nykyinen suomalainen yhteiskunta näyttäytyy itseasiassa pohjimmiltaan niin moninaisena, että sitä voisi hyvin kuvata “monikulttuuriseksi”, vaikka se taikaiskusta muuttuisi äkisti täysin monoetniseksi.

Kuinka sitten on mahdollista, että jonkinlainen “suomalaisuus” voi olla olemassa, jos sitä ei määritä suomalaisten yhteinen kulttuuri?

Kysymys ei ole siitä, että suomalainen kulttuuri olisi keinotekoinen “konstruktio”, siis jonkinlainen illuusio. Ja sekin on aivan totta, että kaukaa tulleiden maahanmuuttajien tavat ja ajatukset poikkeavat meidän tavoistamme ja ajatuksistamme keskimäärin enemmän kuin toisten suomalaisten tavat ja ajatukset.

Kysymys on siitä, että kansaan kuulumisen lopullisen kriteerin muodostaa ainoastaan itse kuuluminen – siis symbolinen identifikaatio. Tapojen ja ajatusten erot ovat aitoja, olivat ne sitten saman tai eri etnisen taustan omaavien ihmisten välisiä, mutta niiden ja symbolisen identifikaation tasolla sijaitsevien erojen samaistaminen on virhe: suomalaisuus ja suomalainen kulttuuri viittaavat eri asioihin.

Jos tarkastelemme tätä yleisellä tasolla, huomaamme, että selvästikään edes kieli ei muodosta kriteeriä kansaan kuulumiseksi. Joskus erikieliset ja jopa eri maissa asuvat ihmiset kokevat kuuluvansa samaan kansaan (kuten esimerkiksi juutalaiset tai romanit) ja toisaalta samankielisten ihmisten voidaan katsoa kuuluvan eri kansoihin (kuten esimerkiksi australialaiset, irlantilaiset ja englantilaiset). Kansaan kuulumisessa ei siis ole lopulta kyse edes minkäänlaisesta “perheyhtäläisyydestä”, vaan nimenomaan siitä, että kansa on pohjimmiltaan tyhjä käsite.

Tästä vedettävä johtopäätös on, että yhteiskunta voi paradoksaalisesti olla samanaikaisesti sekä kulttuurisesti epäyhtenäinen että symbolisesti yhtenäinen – tai toisinpäin. Sillä voi itseasiassa olla vahva symbolinen identiteetti, jota tukee jokin yksittäinen, mutta laajalti jaettu suuri kertomus – ja silti se voi samanaikaisesti näyttäytyä yksilöiden kokemusten tasolta tarkasteltuna pirstaloituneena pienten kertomusten horisonttina.

Ja juuri tämä tekee mahdolliseksi sen paradoksaalisen kokemuksen, jonka kuvauksesta aloitin: ihminen voi kokea kulttuurishokin suhteessa omaan kulttuuriinsa.

Olen kiihkeä tasapuolisen argumentoinnin vastustaja sekä uutisoinnissa että teoreettisissa kysymyksissä ja politiikassa. Tällä tasapuolisuudella en tarkoita argumentoijien tasa-arvoa – sitä en vastusta – vaan argumentoitujen mielipiteiden tasa-arvoa.

Hyväksyn tasapuolisuuden hätäratkaisuna silloin, kun tilanne on epäselvä tai sotkuinen ja informaatio puutteellista, mutta minusta on jokseenkin sietämätöntä, että tasapuolisuutta sinänsä pidetään journalistisena arvona tai tavoiteltavana asiana mielipiteenmuodostuksessa.

Uutisoinnissa tasapuolisuus on nimenomaan huonon journalismin merkki. Kun toimittaja ei tiedä, miten asiat ovat, hän kirjoittaa jutun, jossa kuvailee ääripäät ja toteaa, että sekä litteää maata että pallomaista maata kannattavilla on hyvät perustelut. Tällainen pseudokriittinen väärän ja oikean kannan kohtelu tasa-arvoisina ei lainkaan kerro syvällisestä ymmärryksestä vaan nimenomaan ymmärryksen puutteesta.

Teoreettisissa ja joskus jopa taiteentulkinnallisissa kysymyksissä olen samoilla linjoilla, joskin (ehkä hegeliläiseksi määrittyvä) perusteluni on hieman toinen. Varsinkin sotkuisissa yhteiskuntafilosofisissa tai ihmistieteellisissä kysymyksissä todella uusia näköaloja avaavan ajattelun keskeinen piirre on nähdäkseni aina yltiöpäinen reduktionismi ja joskus jopa suorastaan posketon liioittelu (ajattelen esimerkiksi Foucault’ta tai Girardia). Jonkin ilmiön tarkastelu tasapuolisesti joka suunnasta ei auta hahmottamaan kokonaisuutta, vaan nimenomaan hämärtää sen hahmottomaksi ominaisuuksien luetteloksi – ainoastaan tarkasteltuna tiukasti jonkin tietyn osan perspektiivistä kokonaisuus hahmottuu strukturoituneena, siis aitona kokonaisuutena, jossa osilla on paikkansa.

Reduktionismin vaatimus pätee myös politiikkaan. Politiikassa konsensus ja pyrkimys “poliittiseen keskustaan” nähdään usein “rakentavana” politiikkana, mutta tosiasiassa juuri konsensushakuinen politiikka on kuin laiva vailla peräsintä, joka ajelehtii merivirtojen vietävänä ja jonka liikkeeseen vaikuttavat eniten äärimmäiset mielipiteet. Konsensushakuiset poliitikot – joita eduskunnassakin kuhisee kuin rottia kaatopaikalla – muuttavat mielipiteitään reaktiivisesti ennen kaikkia suhteessa toisiin poliittisiin mielipiteisiin, eivät siksi, että he tekisivät aktiivisesti havaintoja yhteiskunnan kehityksestä ja pyrkisivät arvioimaan sitä.

Konsensushakuisella poliittisella kentällä jokin pieni mutta voimakkaasti ja itsepintaisesti argumentoiva taho saattaa saada yllättävänkin suuria muutoksia aikaan juuri siksi, että valtaosalla poliitikoista ei ole varsinaista “omaa positiota” vaan ainoastaan hämärä käsitys “ääripäistä” ja pyrkimys sijoittaa itsensä jonnekin välimaastoon. Nähdäkseni esimerkiksi ns. maahanmuuttokriittisen klikin argumentaatio on vaikuttanut ja vaikuttaa juuri tällä hetkellä ns. suuriin puolueisiin näin. Suurten puolueiden kiristynyt maahanmuuttoretoriikka ei kumpua niinkään yhteiskunnallisen tilanteen uudesta arvioinnista, vaan se on ennen kaikkea passiivista reagoimista siihen, että kovempaa linjaa ajavat argumentit ovat saaneet vahvemman aseman julkisessa keskustelussa.

Mutta vaikka olenkin sitä mieltä, että sekä muutokseen pyrkivän politiikan että todella uusia näköaloja avaavan ajattelun keskeisimpiä onnistumisen ehtoja on liioittelua lähestyvä reduktionismi, on mielestäni myös olennaista muistaa tähän sisältyvä riski: joskus jotakin jää huomaamatta, ja niinpä yhtäkkiä saattaa tajuta olevansa itse litteää maata kannattavien joukossa. Nähdäkseni tämä riski on kuitenkin hyväksyttävä, sillä kritiikittömään tasapuolisuuteen kätkeytyy vielä salakavalampi vaara: sortuminen relativistiseen pseudoymmärtämiseen, laiskasti artikuloituun common sense -hyminään ja älylliseen passiivisuuteen, josta seuraa myös kyvyttömyys toimia ja vaikuttaa aktiivisesti sekä omaan että oman yhteisön ja ympäristön kohtaloon.

Tuukka Sandström Nuorten filosofiatapahtumassa lauantaina 15.1. kello 17:35 – 19:00 Helsingin Paasitornissa Karl Lindahl -salissa. Aiheena “pienet kertomukset” ja taustana Taksipuhetta.

“Pienet kertomukset” ei viittaa niinkään taksitarinoiden lyhyyteen teksteinä vaan tapaan katsoa yhteiskuntaa rinnakkaisten, lomittaisten ja osin yhteensopimattomien pienten kertomusten horisonttina. Taksikuskin työhän tarjoaa tavallaan automaattisesti tällaisen perspektiivin – satunnainen suurkaupungin taksin asiakas on pohjimmiltaan kuka tahansa.

Tarkasteltaessa yhteiskuntaa “suurten kertomusten” – esim. kansallisen yhtenäisyyden muodostuminen ja rapautuminen, maallistuminen, kulutusyhteiskunnan kehittyminen, seksuaalinen vapautuminen jne. – kautta voidaan kurottaa joskus hyvinkin kauas taaksepäin ja jäljittää historiallisesta aineistosta pitkäkestoisia kehityskulkuja. Suurilla kertomuksilla on enemmän selitysvoimaa kuin pienillä kertomuksilla.

Samalla suuret kertomukset ovat myös reduktionistisempia. Yhteiskuntaa hallitaan ja politiikkaa tehdään aina suurten kertomusten pohjalta, mutta yksilöiden kohtalot suurten kertomusten muovaamassa yhteiskunnassa toteutuvat pieninä kertomuksina, joiden palauttaminen suurten kertomuksien osiksi ei ole mahdollista ilman, että jotain yksilön kokemuksen kannalta olennaista hukkuu.

Suurten ja pienten kertomusten suhde ei ole mitenkään itsestäänselvä, sillä pieniä kertomuksia ei rakenneta (ihmiselämiä ei eletä) tyhjiössä vaan juuri suuriin kertomuksiin tukeutuen – ja toisaalta pienet kertomuksetkin (jopa “yksittäistapaukset”) voivat vaikuttaa suuriin kertomuksiin. Taksipuhetta-kirjan eräs keskeisistä tavoitteista oli näyttää yhteiskunta pienten kertomusten kokoelmana ja komiikan kautta alleviivata ihmiskohtaloiden pohjimmaista yhteismitattomuutta suurten kertomusten kanssa. Monessa tarinassa komiikka perustuu yksilön epäonnistuvalle tai vain osittain onnistuvalle pyrkimykselle merkityksellistää kokemuksensa suuren kertomuksen kautta. Kysymys on joskus faktojen ja tulkinnan, joskus oman toiminnan ja omien arvojen yhteensopimattomuudesta, josta joissain tapauksissa henkilöt ovat myös tietoisia.

Tämä tietoisuus on usein ratkaisevaa sen suhteen, määrittyykö pieni kertomus yksilön vapauden vai harhan alueeksi. Pieni kertomus voi vastustaa vallankäyttöön sotkeutuvia suuria kertomuksia, olla niiden rajojen osoittaja, mutta samalla se voi olla myös kertomus, joka ei tunnista omia rajojaan: siis yleisesti jaettujen suurten kertomusten ja niiden määrittämän yhteisen todellisuuden ulkopuolinen harha. Ja tämän määrittäminen on joskus kaikkea muuta kuin helppoa.

(Harha on muuten tämänvuotisen NUFITin pääteemana.)

Päivitys 6.1. NUFITin sivuilla lukee nyt, että “aihetta käsitellään arjen filosofian näkökulmasta”. Ehkä. Luultavasti kuitenkaan ei. En aivan tarkkaan tiedä, mitä “arjen filosofialla” tarkoitetaan. Esimerkiksi Esa Saarinen ja Pekka Himanen ovat tehneet “arjen filosofiaa” kehittelemällä erilaisia enemmän tai vähemmän filosofisia hyvän elämän tekniikoita, mutta nähdäkseni nämä pyrinnöt ovat ylläolevan erottelun kautta tarkasteltuina ilmiselvästi “suuria kertomuksia arjesta”.

Erottelussa pienet/suuret kertomukset kysymys ei ole aiheen dramaattisuudesta. Vaikkapa “onni syntyy pienistä nautinnoista” tai “parisuhteen arki vaatii työtä” ovat esimerkkejä nykykulttuurissa mittakaavaltaan aivan valtavista arkeen liittyvistä kertomuksista, joiden perusteella miljoonat – ehkä jopa miljardit – ihmiset jäsentävät kokemuksiaan. Niiden läsnäolon läpitunkevuuden havaitsee poimimalla minkä hyvänsä naistenlehden – tämä tietysti vaatisi tutkimusta, mutta näppituntumalla sanoisin, että lähes jokaisesta naistenlehdestä löytyy toisinto vähintään toisesta näistä “arjen suurista kertomuksista”.

Juuri tämäntapaisia kulutusyhteiskunnassa keskeisiä “arjen suuria kertomuksia” Taksipuhetta parodioi useaan otteeseen, mutta kirjan tarinoissa tapahtumien todellisuuteen törmäävät myös muunlaiset kertomukset. Esimerkeiksi vaikka taksiasiakkaan yritys elää todeksi “sankaritarina” sivulta 49 alkavassa kertomuksessa tai sivulta 43 alkava rasismia käsittelevä tarina.

Korostettakoon silti vielä, että Taksipuhetta ei itsessään ole filosofinen tai edes esseistinen kirja, sillä siinä käytettyjä kerronnan strategioita ei ole varsinaisesti kirjoitettu auki. Tämän kerronnan avaamisen kautta se nähdäkseni voi kuitenkin toimia lähtökohtana filosofiselle kehittelylle.

Pitäisikö kirjallisista keinoista puhuttaessa erottaa kokeellisuuden ja uudelleenkokeellisuuden kategoriat? Onko absoluuttisella uutuudella jokin erityinen arvo?

Viittaan erityisesti nykyisen suomalaisen ns. kokeellisen tai avantgarderunouden tapaan palata jatkuvasti 1900-luvun avantgarden jo kerran tai pari erilaisten ismien alla hyödyntämiin tekniikoihin kuten kollaasiin. Eikä tämä tietysti rajoitu Suomen kirjallisuuteen – onhan esimerkiksi flarf dadan suora perillinen.

Näyttää siltä, että aikanaan katkosta traditiossa merkinneet keinot voivat yhä edelleen määrittää teoksen “avantgardeksi” siitäkin huolimatta, että alkuperäisistä kokeiluista on jo tullut osa traditiota ja että uudessa kokeellisuudessa oikeastaan on pitkälti kyse jo tehtyjen kokeiden toistamisesta, uudelleenkokeilemisesta.

Ajattelen esimerkiksi Harry Salmenniemen teosta Texas, sakset. Pidän kyseisestä teoksesta, ja se on minusta ylistyksensä ansainnut. Se tuntuu ilmiselvästi avantgardelta, mutta miettiessäni siinä käytettyjä keinoja en kuitenkaan keksi yhtäkään, jota voisi nimittää absoluuttisesti uudeksi. Mielestäni se on ennemminkin traditiotietoinen teos. Se ei niinkään kokeile keinoja vaan ennemmin valikoi niitä avantgarden traditiosta ja käyttää kuvatakseen ympäröivää (kielellistä) todellisuutta. 2000-luvun kotimaisessa runoudessakin sillä on selvät välittömät edeltäjänsä – esimerkiksi Teemu Mannisen Lohikäärmeen poika ja Markku Aallon Hajoamisen syyt.

Kun teos voi tulla määritetyksi avantgardeksi siitä huolimatta, että se ei niinkään edusta katkosta suhteessa traditioon vaan paluuta, on se ehkä merkki siitä, että avantgardeen liittynyt uutuuden paatos ja traditiota vastaan asettumisen vaatimus ovat ylipäänsäkin kadonneet. Tämä ei sinänsä olisi mikään ihme, koska näin on käynyt ennenkin: tarkoittihan “romanttinen” 1800-luvun alussa oikeastaan vain modernia ja uudenaikaista, ja vasta myöhemmin termi määrittyi tarkoittamaan tyyliperiodia.

Avantgardesta itsestään on nyttemmin tullut traditio ja tyylisuuntaus, johon liittyäkseen on toistettava ennen kaikkea avantgarden alkuperäisiä eleitä – sekä poeettisia että sosiologisia (kuten julkinen valtavirtaa vastaan asettautuminen kirjallisissa foorumeissa). Ja juuri siksi, että avantgarden ytimessä on tradition vastustaminen, se on mitä modernein traditio. (Tässä “moderni” niin laajasti käsitettynä, että se kattaa myös “postmodernin”.)

Erityisesti ns. uusateisteja kuunnellessa minua kummeksuttaa eräs outo epäsuhta kristinuskon ja islamin kritisoinnissa: kristinuskoa kritisoitaessa kiinnitetään usein erityistä huomiota kiihkokristittyjen tekopyhyyteen, mutta islamista puhuttaessa vaaraksi nähdään yleensä ääri-islamin houkutus.

Toisin sanoen kristittyjä kritisoidaan siitä, että he eivät noudata omia oppejaan, ja muslimeja siitä, että he noudattavat.

Kristityille nauretaan, koska he eivät käännä toista poskeaan eivätkä anna toista ihokastaan vaan keskittyvät etsimään rikkoja toisten silmistä. Islam-kritiikissa sen sijaan tulee jatkuvasti esiin “Koraanin sanaa ei voi epäillä, koska epäilijät yksinkertaisesti tapetaan” ja “totalitaarinen jumalakäsitys johtaa ankaraan fatalismiin, jossa ei ole sijaa yksilön omalle harkinnalle”
-tyyppisiä väitteitä. Islamista toisin sanoen piirretään mieluummin kuvaa jonkinlaisena uskontojen heroiinina, joka sieppaa palvojat täysin hallintaansa ja tekee heistä tahdottomia robotteja.

Pistääkö kristittyjen tekopyhyys silmään siksi, että ulkokultaisuuden kritiikki on keskeisessä osassa jo Jeesuksen opetuksissa? Onko tässä kyse aidosta kristinuskon ja islamin välisestä erosta? Osa islamin nimissä toimivista kiihkoilijoista todella on valmis räjäyttämään itsensä kappaleiksi uskonnollis-poliittisista syistä ja monien kirkkokuntien kristityt todella onnistuvat jatkuvasti tuottamaan mitä räikeimpiä esimerkkejä ulkokultaisuudesta (varsinkin liittyen seksuaalisuuteen).

Ovatko islaminuskoiset siis vähemmän tekopyhiä? Epäilen tätä.

Ensinnäkin eri maissa toimivien islamististen liikkeiden uskonnollista kaavun alta paljastuu yleensä varsin banaali kamppailu maallisesta vallasta (esimerkeiksi käyvät vaikkapa Iranin vuoden 1979 islamilainen vallankumous tai islamismin nousu Afganistanissa). Toiseksi nämä itsensäräjäyttäjät jostain syystä harvemmin ovat islamististen liikkeiden johtohahmoja.

Silti hyvin harvalle islam-kriitikolle tuntuu kuitenkaan tulevan edes mieleen sellainen vaihtoehto, että Osama bin Laden tai Mahmud Ahmadinežad eivät välttämättä syvällä sisimmässään kovin lujasti usko Allahiin. Että taitavalle poliittiselle pelurille uskonnollinen kiihkoilu saattaa olla vain keino saavuttaa maallisia etuja ja valtaa.

Kuva valmiudesta äärimmäisiin tekoihin uskon vuoksi on nimenomaan islamistien itse itsestään antama kuva. Juuri islamistien oma propaganda pyrkii luomaan kuvan uskonsotureista, jotka maallisia iloja halveksuen taistelevat rappeutunutta länttä vastaan.

Miksi sitten niin monet islam-kriitikot eivät halua kyseenalaistaa kiihkomuslimien hurskautta vaan päinvastoin korostavat sitä? On mahdollista, että osa kunnianarvoisista islam-kriitikoista yksinkertaisesti vain putoaa samaan kuoppaan kuin heidän kritisoimansa ns. suvaitsevaistokin: he vaikuttuvat niin kovasti muhamettilaisten toiseudesta, etteivät kykene kyseenalaistamaan näiden omaa kuvausta kulttuuristaan.

Itseasiassa ei ole mikään yllätys, jos näin on päässyt taas käymään. Aivan yhtä totisestihan suhtauduttiin edellisenkin lännen viholliseksi julistautuneen tahon ideologiaan. Kylmän sodan aikana läntinen oikeisto maalasi kuvaa aivopessyistä sosialistiroboteista ja liberaali vasemmisto yltyi uskomattomiin älyllisiin akrobaattisuorituksiin pystyäkseen selittämään rauhanohjukset ja naapurimaille panssarivaunuilla annetun avun. Sosialistisen järjestelmän sisällä ideologiaan suhtauduttiin kuitenkin – varsinkin viimeisinä vuosikymmeninä – äärimmäisellä kyynisyydellä. Siihen ei uskonut sen enempää kansa kuin poliittinen eliittikään. Silti järjestelmä pysyi pystyssä niin kauan kuin se palkitsi uskomisen näyttelemisestä.

Toisaalta ilmiön taustalla saattaa vaikuttaa toinenkin, yleisöön liittyvä syy. Varsinkaan maahanmuuttokriittisille poliitikoille islamististen kiihkoilijoiden motiivien puhtauden kyseenalaistaminen ei edes ole edullista. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että heidän kritiikkinsä tavoitteena ei ole kiihkoilijoiden aseman horjuttaminen islamilaisen maailman sisällä vaan tietyistä islamilaisista maista Suomeen suuntautuvan muuttovirran pysäyttäminen.

Esimerkiksi Halla-aho aikanaan suorastaan hihkui innosta, kun Suomeen perustettiin islamilainen puolue. Ja miksi ei olisi hihkunut? Halla-aho on täysin oikeassa siinä, että islamistien propaganda todella on kaikkein tehokkain ase islam-vastaisuuden kohottamisessa.

Mutta onko Halla-ahonkaan “uppoava Länsi” tosiasiassa uppoamassa islamin ja islamismin takia? Jos lännen (tai Halla-ahoa mukaillen “Lännen”) vastainen islamismi taikaiskusta äkkiä katoaisi poliittiselta maailmankartalta, katoaisiko samalla hankala siirtolaisuus ja häiritsevien ihmisryhmien tunku Suomeen?

Tuskin. Esimerkiksi Romanian romanit vaikuttavat olevan ryhmä, jolla ei ole mitään suurta “Länttä” vastaan suunnattua agendaa, mutta joiden yhteydessä nousee yhtä lailla esiin väitteitä tuhatvuotisesta kulttuurista, jonka seurauksena tämä ryhmä on tuomittu ikuiseen takapajuisuuteen ja sopeutumattomuuteen.

Miksi tänne sitten tunkevat kerjäämään juuri Romanian romanit eivätkä esimerkiksi Espanjan romanit? No tietenkin kyse on jälleen kerran taloudellis-sosiaalisista syistä. Mutta sen toteaminen ei aiheuta samoja väristyksiä kuin ikuisesti sopeutumattomalla kulttuurilla pelottelu.

Jos jonkin häiritsevän ihmisryhmän epämiellyttävyys jäljitetään heidän kulttuurinsa tuhatvuotiseen ytimeen, on jääkööt kihisemään visvaansa -tyyppinen politiikka paljon helpompi perustella.

Sillä köyhä ei ole tarpeeksi toinen.

Hyvä Annamari Sipilä,

luin mielenkiinnolla perjantain Helsingin Sanomista kirjoituksenne, joka oli otsikoitu “Latvian neuvo ongelmamaille: Tehkää kipeät päätökset pian”. Mielenkiintoista kirjoituksessa oli se, että kaltaiseni maallikkokin huomasi haastattelemanne Latvian pääministerin Valdis Dombrovskisin puheiden olevan varsin faktavapaita tai vähintäänkin harhaanjohtavia, mutta teidän jutussanne ei ollut minkäänlaista kriittistä tasoa. Ingressissä todettiin, että “jo kaksi vuotta sitten romahtaneen Latvian matokuuri toimii”.

Mitä tarkoittaa “toimii”?

Te kirjoitatte:

”Mitä nopeammin sopeuttamistoimet tekee, sitä vähemmän siitä on haittaa kasvulle”, Dombrovskis neuvoo muiden ongelmamaiden johtajia.
Latvian kuuri on tuottanut tulosta. Maan luottoluokitus on noussut, ja työttömyyskin on laskenut 17 prosentin huippulukemista.

Onko tämä “vähemmän haittaa kasvulle” vitsi? Ette vaivaudu kyseenalaistamaan Dombrovskisia ja huomauttamaan, että Eurostatin mukaan Latvian reaalinen kansantuote supistui viime vuonna enemmän kuin yhdenkään toisen Euroopan Unionin jäsenmaan: 18,0 %.

Kansankielessä tällaisesta talouskehityksestä käytetään nimitystä “katastrofi”.

Latviassa on pidetty härkäpäisesti kiinni latin eurosidoksesta ja turvauduttu sisäiseen devalvaatioon – siis alennettu palkkoja ja lakkautettu kouluja ja sairaaloita. Latin devalvointia ei ole katsottu mahdolliseksi, koska veloista suuri osa on ulkomaisissa valuutoissa – vaikka velkajärjestely, jossa ulkomaiset velat olisi muunnettu lateiksi ennen devalvaatiota olisi ehkä ollut suvereenin, omista kansalaisistaan välittävän valtion neuvoteltavissa, jos se olisi vaivautunut yrittämään. (Kyllä, tietenkin se olisi tarkoittanut myös pyhistä pyhimpään koskemista eli tappioita ulkomaisille velkojille.) Muita matokuurin vaihtoehtoja, joita on useaan kertaan esittänyt esimerkiksi prof. Michael Hudson, ei ole toteutettu.

On kenties havainnollista verrata Latviaa Islantiin. Islannissa tapahtui myöskin valtava kuplan puhkeaminen samoihin aikoihin kuin Latviassa, ja pankkikriisin mittakaava oli vielä monin verroin pahempi. Islannillekin suositettiin matokuuria, mutta se päätti tehdä toisin. Islannissa ei ole pyritty sisäiseen devalvaatioon vaan on laskettu valuutta kellumaan, rajoitettu pääoman vientiä ulkomaille ja uudelleenjärjestelty velkoja niin, että myös ulkomaiset velkojat ovat joutuneet maksumiehiksi. Näiden toimien seurauksena Islannin kansantalous kutistui viime vuonna “vain” 6,8 % eli huomattavasti vähemmän kuin Latviassa – ja itseasiassa vähemmän kuin Suomessa (miinusta 8,0 %), jossa ei ole ollut juuri muuta ongelmaa kuin Euroopan paras valtiovarainministeri. (Muistatte varmaan, kuinka suomalaiset toimittajat jokin aika sitten matkustivat Islantiin kirjoittamaan puoli-ilkkuvia sääliraportteja pankkikriisin puhjettua.)

Latvia ei ole pärjännyt Islantia paremmin missään muussa kuin velkojiensa miellyttämisessä. Mikäli valtion talouspolitiikan tehtävä on tuottaa kansalaisille hyvinvointia, Latvia on epäonnistunut täysin. Dombrovskisin väite, että “mitä nopeammin sopeuttamistoimet tekee, sitä vähemmän siitä on haittaa kasvulle”, on joko harhaisen mielen houre tai suoraa valhetta. Tai sitten “kasvu” viittaa pankkien voittoihin. Ei se ainakaan Latvian kansantuotteeseen viittaa.

Ymmärrän kyllä, että itsensä hyvässä valossa esittämään pyrkivät poliitikot puhuvat puuta heinää. Olisin kuitenkin lehtenne lukijana kiitollinen, mikäli ette uskoisi kaikkea, mitä teille kerrotaan, vaan tarkistaisitte faktat.

Eurostatin kaikille avoimet tilastot löytyvät helposti esimerkiksi Googlen avulla.

Teidän,

Tuukka Sandström
Idiootti