Tieteen jalo pyrintö on ikuinen, mutta yliopistot rakennetaan ajan hengessä. Koska yliopistot yleensä rakentaa valtio, ne ovat mielenkiintoisia ikkunoita siihen, mikä on kulloinkin vallalla oleva ideologia.

C.L. Engelin suunnittelema ja vuonna 1832 valmistunut Helsingin yliopiston päärakennus vastaa mielikuvaa siitä, miltä yliopiston pitää näyttää. Muodot ovat harmonisia, joonialaiset pylväät vievät ajatukset antiikin Kreikkaan, länsimaisen sivistyksen kehtoon.

Rakennus huokuu arvokkuutta ja klassisen tyylikästä pönötystä. Sijainti Senaatintorilla ja silmiinpistävä samankaltaisuus Valtioneuvoston linnan kanssa antaa opiskelijoille aina tarpeellisen muistutuksen siitä, että korkeimman sivistyksen takaa kuuliaisuus keisarille eikä itsenäinen ajattelu.

Pääkaupungin pönötyksen rinnalla Tampereen yliopiston vuonna 1960 valmistuneen päärakennuksen julkisivu vaikuttaa vaatimattomalta, lähes anteeksipyytelevältä.

Toivo Korhosen suunnittelema rakennus on sisältäkin nuhjuinen ja virastomainen, ja sellaisena kuvastaa mainiosti tuolloin vielä Yhteiskunnallisena Korkeakouluna tunnetun opinahjon huumorintajutonta käsitystä itsestään kansan palvelijana. Päätalossa ei ole jälkeäkään tiedon aristokraattien arvokkaasta loistosta tai tiedeurheilun kärkikamppailuihin rynnistävien “huippututkijoiden” pullistelusta.

Ajat kuitenkin muuttuvat nopeasti. Saman yliopiston 2000-luvun taitteessa rakennettu laajennusosa on aivan toista maata.

Puhtaasti esteettiseltä kannalta Päätalo ja Antti Katajamäen suunnittelema lisärakennus Pinni muodostavat täysin epäsopivan ja älyvapaan kombinaation, mutta ideologisesti Pinnin arkkitehtuuri on täysin perusteltu. Pöytätietokoneen koteloa muistuttava Pinni kuvastaa erinomaisesti yhteiskunnassa 2000-luvun taitteessa vallinnutta ajatusta kapitalismi + teknokratia = ikuinen erektio.

Tuotantohenkisen pikavoittoyliopiston ja uusmedian suhdetta sivistysyliopistoon ja ikivanhoihin sisältöihin kuvaa lisärakennuksesta työntyvä omituinen kulkuputki, joka on kuin jonkin avaruushyönteisen päärakennuksen mätänevään ruhoon työntämä valtaisa kärsä. Voi vain kuvitella Katajamäen tirskuntaa, kun hän on tajunnut, että kaikki tämä täysin ridikulöösi symboliikka menee läpi.

Yleisemminkin vaikuttaa siltä, että mitä suuruudenhullumpi aate, sitä esteettisesti suureellisempia yliopistoja se synnyttää.

Tämä maailmanlopun kermakakku on M.V. Lomonosovin Moskovan valtionyliopiston päärakennus. Lev Rudnevin suunnittelema arkkitehtoninen mestariteos valmistui Stalinin kuolinvuonna 1953, ja se oli Euroopan korkein rakennus vuoteen 1990 asti. Seuraavana vuonna Neuvostoliitto romahti, joten ei siitä sen enempää.

Voisi kuvitella, että Lomonosoville ei helposti löydy voittajaa. Mutta kun tiedetään, mitä yksi suomalainen vastaa, niin ei liene yllätys, että kolmen suomalaisen korkeakoulun yhdistäessä voimansa syntyy jotain ennennäkemätöntä. Aalto-yliopisto, tuo suomalaisen tieteen tripodi, on monella tapaa vertaansa vailla oleva menestystarina. Tämä vuoden 2010 alussa perustettu instituutio toteaa verkkosivuillaan, että “Aalto-yliopisto on kansainvälisesti tunnustettu monialainen tutkimusyliopisto”. Kansainvälisiä tunnustuksia on täytynyt sadella ennätystahtia, kun tämä “pitkäjänteiselle perustutkimukselle” toimintansa perustava yliopisto on onnistunut saavuttamaan tällaisen aseman muutamassa kuukaudessa.

Koska Aalto-yliopistolta puuttuu varsinainen päärakennus, se on joutunut ilmaisemaan itseään tavallistakin voimallisemmalla estetiikalla. Vahvasti kuvitteellisena opinahjona Aalto-yliopistolla on luonnollisestikin virtuaalinen lonkero, jota se heilutteli jo avajaisissaan. Niitä “vietettiin myös Second Life -virtuaalimaailmaan rakennetulla Aalto-saarella, jossa vieraat pystyivät seuraamaan Finlandia-talon tapahtumia suorana lähetyksenä ja keskustelemaan keskenään”.

Aalto-yliopistolla on kuitenkin myös fyysinen tila, jossa se näkee itsensä suorana lähetyksenä ja keskustelee keskenään. Minulla on ollut ilo ja kunnia vierailla Design Factoryssa, joka on se paikka, missä Aalto-yliopiston pamppuja yleensä haastatellaan. Design Factory on sloganinsa mukaan “a passion-based co-creation platform”. Siis intohimoon perustuva yhdessäluomisalusta. Viileää, mies.

Ulkopuolelta tylsä tiililaatikko yllättää sisustuksellaan. Vaikka ensivaikutelmalta Design Factoryn mainostoimistomaiset sisätilat ehkä muistuttavatkin heikkolahjaisen ihmisen käsitystä siitä, millaisessa ympäristössä lahjakkaat ihmiset viihtyvät, lähempi tarkastelu paljastaa piilevän luovan nerokkuuden. Ripottelemalla hassuja objekteja (esim. pappatunturi) satunnaisesti sinne tänne on aikaansaatu inspiroivaa rikkonaisuutta. Huoneet on nimetty freesisti tavalla, joka tuo mieleen rippileirin relan nuorisopapin (”The Stage”, “Puuhamaa”). Erilaisiksi tuunatut ryhmätyötilat (esim. säkkituolihuone, valkoinen huone) epäilemättä auttavat luomaan erilaisia ideoita (esim. säkkimäisiä, valkoisia).

Design Factory olisi täysi kymppi ilman tätä logoa, joka on täydellinen epäonnistuminen. Miksi TKK, Kauppis ja TaiK on esitetty erillisinä palikoina? Missä on “passion”, missä “co-creation”? Naurettavaa, surkeaa ja kertakaikkisen & valitettavan plääh.

Ainoa oikea logo olisi tietenkin kirkkovene. Juuri kirkkovene on “platform”, jossa parhaiten kiteytyy “passion” sekä “co-creation”. Juuri kirkkoveneessä yhteisö soutaa yhdessä ja intohimoisesti kohti päämääräänsä. Airo uppoaa veteen, uppoaa veteen, yhä uudestaan ja uudestaan airo uppoaa veteen, uljaana kohoaa kirkontorni, pyhän kolminaisuuden symboli…

Pidän tosin fontista, joten ehkä logo ei sittenkään ole täysi epäonnistuminen. A:n esittäminen ilman vaakapalkkia on hyvä idea, siinä Design Factory ottaa etäisyyttä Aalto-yliopiston virtuaalisuuteen ja vihjaa, että tämä konkreettinen ja lihallinen paikka, tämä Design F*c*tory ei kaipaa Aalto-yliopiston logosta tuttua tylsää palikka-A:ta, vaan pari viivaa riittää, jotta jaksaa pitää hauskaa ja työskennellä kuin hullu.

Design Factoryn (ja Aalto-yliopiston) esteettinen ylivertaisuus piileekin ennen kaikkea siinä, miten se naamioituu uskomattoman tökeröksi urpoiluksi ja kitschiksi, mutta tosiasiassa ennakoi kriitikkojen kaikki iskut ja tekee ironian mahdottomaksi parodioimalla itse itseään.

Design Factory -vierailuni lopuksi päädyin huoneeseen, jossa oli omituisen näköisiä tuoleja. Istuin puolipallon muotoiseen, katettuun kuppituoliin, joka toi mieleen 60-luvun scifi-leffat. Yritin lausua jotain tuttavalleni, mutta tuolin kaikua voimistava muoto sai oman ääneni kumisemaan päässäni niin, etten uskaltanut enää puhua. “Itsekritiikin tuoli”, ajattelin. Nousin ylös ja suuntasin katseeni huoneen nurkkaan. Siellä nökötti mallinukke, jolta puuttuivat jalat ja pää ja jonka ylle oli puettu kaatumisilta suojaava takki. Haukkasin henkeä hämmästyneenä. Jos tuo installaatio ei ollut koko Aalto-yliopistoa ja sen asemaa kansallisessa innovaatiopolitiikassa kuvaava hienovarainen metafora, niin mikä sitten? Kun Aalto-yliopiston itsekritiikki on näin korkealla tasolla, on kaikki hankkeen kriittinen kommentointi ulkopuolelta jo ennalta tuomittu epäonnistumaan.

Käväisin tänään Kotkassa kirjoja myymässä. Katariinan katukarnevaalin yhteydessä Armisen Kari lausui asukastoimikunnan tilauksesta kirjoittamansa runon, jota pyysin Karilta Idiootin sivuilla julkaistavaksi. Aiheena tietysti Katariinan kaupunginosa ja sen historia.

Täältä löytyy, olkaa hyvä.

Antiaikalainen kirjoittaa: “Jos kirjailijat siis ovat jollekin vastuussa, niin kirjallisuuden traditiolle.” “Monet sellaiset tekniikat, joita lukijat aluksi vierastivat, kuten esimerkiksi tajunnanvirta, ovat romaaneissa nykyään arkipäiväisiä, osa traditiota. Tällaista edistymistä ei olisi tapahtunut, jos lukijat olisivat maksavan asiakkaan rooliinsa vedoten pakottaneet kirjailijat kirjoittamaan sovinnaisimmalla mahdollisella tavalla.”

Vaikka tavallaan jaan Antiaikalaisen kirjallisen sovinnaisuuden ja yleisön mielistelyn vastaisen paatoksen, minusta tradition – kaanonin – käsittely universaalien kirjallisten “tekniikoiden” ja niiden “edistymisen” perspektiivistä on aivan yhtä ongelmallista kuin suuren yleisön odotusten täyttämisen vaatimus. Jää helposti huomiotta, että kirjallisen tradition “edistys” on todellisuudessa usein hyvin katkonaista ja epäjohdonmukaista. Joku kirja saatetaan lytätä aluksi, mutta sitten pitkällä aikavälillä se saattaa hiipiä kaanoniin, toisaalta jotain teosta voidaan aluksi ylistää ja lukea laajalti, mutta myöhemmin kirja saattaa painua unohduksiin – kuolla jollekin sukupolvelle ja ehkä herätä seuraavalle sukupolvelle uudelleen henkiin. Jotkut teokset liittyvät kaanoniin melko pysyvästi, mutta silti niitä ei jossain vaiheessa enää juurikaan lueta ja jopa kirjallisuudentutkijat alkavat perustaa niitä koskevat mielipiteensä kirjallisuushistorioissa toistuviin heittoihin, jotka joku auktoriteetti on joskus tehnyt. (Kuvittelenko vain, vai miten minusta tuntuu, että hyvin harva ainakaan oman sukupolveni suomalaisista kirjallisuudenharrastajista on oikeasti lukenut Goethea? Tai Racinea tai Corneillea, vaikka Molière on kaikille tuttu?)

Mikä siten ylipäänsä on tämä elitistinen vaatimus “vastuusta traditiolle”? Eikö todella vallankumouksellinen uusi tekniikka, näkökulma tai aihe ole syntyessään nimenomaan katkos traditiossa – siis jossain mielessä vastuuton ele, kapinaa ja keskisormen näyttämistä? Onko kanonisoitu esteettinen tekniikka ylipäänsä koskaan täysin erotettavissa ideologis-poliittisesta hegemoniasta? Onko esimerkiksi nykyisessä Suomessamme sanomalehtien kulttuurisivujen kirjallisuuskritiikkidiskurssi jotenkin ongelmattomasti erotettavissa akateemisen keskiluokan poliittisesta vallasta?

Walter Benjamin käsittelee muistaakseni jossakin kirjoituksessaan vallankumousta hetkenä, joka äkillisesti merkityksellistää kaikki sitä edeltäneet epäonnistuneet vallankumousyritykset, tavallaan rehabilitoi historian umpikujat. Tuon ajatuksen valossa voi nähdäkseni tarkastella myös kirjallisia vallankumouksia: joku kirjallinen tekniikka näyttää jälkikäteen edistykselliseltä vain silloin, kun sen yrittämä vallankumous ja sen välittämä näkökulma ovat todella muuttaneet tradition suuntaa, toisin sanoen vain silloin, kun sen muokkaamasta tulevaisuudesta käsin nähdään kyseessä olleen onnistunut vallankaappausyritys.

Tämä esteettinen valta ei välttämättä ole pysyvää eikä se ole olemassa jollain omalla, yhteiskunnallisesta todellisuudesta irrallisella tasollaan. Hyvä esimerkki on venäläisen kirjallisuuden kehitys 1900-luvun Venäjällä: Neuvostoliiton syntyessä avantgarde nousi kunniaan, sitten 30-luvulla palattiin äkisti realismiin (tai mikä samaa ideologista todellisuutta jakamattomasta nykylukijasta voi vaikuttaa “realismilta”), kunnes lopulta Neuvostoliiton hidas ideologinen rappio palautti dissidenttikirjallisuuden kautta venäläisen kirjallisuuden tradition osaksi “porvarillisen” maailman traditioita. Käsitykset kirjallisesta traditiosta sekä oikeasta ja edistyksellisestä tekniikasta elivät toisin sanoen poliittisen ideologian muodonmuutosten mukana – sekä ideologiaa heijastaen että sitä vastustaen ja siihen vaikuttaen.

Toinen esimerkki voisi olla Jane Austenin romaanien vastaanotto. Toisaalta suuren yleisön ja toisaalta kirjallisen eliitin Austenia koskevien mielipiteiden muuttuminen vaikuttaa olleen läheisesti kytköksissä sekä populaarien että akateemisten naisasialiikkeiden ja feminististen ajattelusuuntauksien muuntautumisiin ja vaikutusvallan kasvuun. Mitä Austenille olisi tapahtunut ilman naisasian edistymistä? Epäilemättä hänen feminiininen näkökulmansa olisi tuominnut hänet kaanonin ulkopuoliseksi kuriositeetiksi.

Antiaikalaisen esittelemä Kunderan Petetyt testamentit, joka on ilmestynyt suomeksikin Jan Blomstedtin kääntämänä, on minusta aika problemaattinen esseeteos. Itseäni hämmästytti erityisesti Kunderan adornomainen tapa teilata koko rock-musiikki ja siihen liittyvä kulttuuri täydellisen tietämättömyyden suomalla varmuudella. Tämä tietyn klassisen musiikin entusiastiryhmän standardikaunaa edustava ahdasmielinen näkökanta ei enää tänä päivänä ainakaan Suomessa vaikuta olevan kovin yleinen, vaan monet klasaripuolen tyypit ovat kiinnostuneita myös populaarimusiikista ja päinvastoin – erilaisia lähestymistapoja musiikkiin ei pidetä toisiaan poissulkevina eikä toisen musiikin suuntauksen harrastajia vihollisina.

Hämmästyttävintä Kunderan rock-teilauksessa on se, että Petettyjen testamenttien terävin kärki on suunnattu nimenomaan sellaista oikeusjuttukulttuuria vastaan, missä poliittinen tai metafyysis-ontologinen syytös tarttuu johonkin yksityiselämän tai taiteellisen tuotannon piirteeseen ja siirtyy siitä metafyysistä aasinsiltaa pitkin koko henkilön tai taiteen suuntauksen suomintaan ja tuomintaan. Käytettyään satoja sivuja tällaisen käytöksen moralisointiin ja siitä varoitteluun Kundera suorittaa omituisen älyllisen kuperkeikan ja lyttää täsmälleen varoittamallaan tavalla koko valtaisan laajan ja heterogeenisen rock-musiikin naiivien typerysten hedonismiksi. Tällaisen korkeataiteen traditiosta irrottamisen eleen jälkeen onkin sitten jo täysin turhaa kysyä, mikä on vaikkapa Jim Morrisonin suhde Nietzscheen ja kreikkalaiseen tragediaan, Till Lindemannin suhde Hölderliniin tai Hande Nurmion suhde Majakovskiin ja A.W. Yrjänän suhde gnostilaisiin mystikkoihin.

Nähtyäni tämän videon olen vakuuttunut, että Afganistanin sota ei ole voitettavissa.

Talibaneilla on vain yksinkertaisesti niin ylivertainen estetiikka. Varsinkin nuo lopun erikoistehosteet saavat vääräuskoisen polvet lyömään loukkua. Mikäköhän lienee ollut Omar Studion poikien esikuvana? En ala arvailemaan, mutta selvää on, että Hakimullah Mehsudin uhkauksista päätellen Ameriikassa on pian odotettavissa kuumat paikat.

Kun pommeja alkaa putoilla, joitakin tällä hetkellä uutistilaa hallitsevia aiheita kuten Kreikan kriisiä voi olla hankala ottaa enää vakavasti.

Idiootin maailmankiertue on päättynyt. Alla muutamia esimerkkejä siitä, miksi Idiootin kirjoissa käytetyt valokuvat ottaa yleensä joku muu kuin kustantaja Sndstrm.

20. huhtikuuta Kotkankadun Albertissa Markku Aalto lukee pilkkarunoa ystävästään Teppo Paulastosta.

Teppo Paulasto iskee takaisin.

Taiteellisesti tärähtänyt Markku Aalto.

21. huhtikuuta Kari Raineranta Tampereella, Artturin pimeydessä.

Ja missä on synkkää ja pimeää, siellä on ennen pitkää myös Arminen. (Kotkalainen sananlasku.)

22. päivä kiertue päättyi maailman laidalle eli Turkuun. Raineranta ja ravintola Hunter’s Inn.

Sama mesta, eri Kari.

Tällä viikolla on mahdollista kuulla Idiootin runoilijoiden lausuntaa melkein koko Suomessa eli Kotkassa, Tampereella ja Turussa (joka oikeastaan on jo lähestulkoon ulkomailla).

Ensinnäkin tiistaina kello 19 Kotkassa elämöi joukko Särö-lehden lyyrikoita. Paikkana on Kotkankadun Albert, ja mukana on tietysti myös sosiaalisen surrealismin mestari Markku Aalto.

Keskiviikkona Tampereella starttaa Karit kiertueella -turnee, jossa voimansa yhdistävät pahoinvointiyhteiskunnan soimaava omatunto Arminen sekä shamanisti-saarnamies Raineranta. Lausuntaa on tarjolla peräti kahdessa paikassa, ensin Runokauppa Kattilassa kello 17:30 ja myöhemmin ravintola Artturissa kello 20.

Torstaina Karien mittava kiertue päättyy eksoottiseen Turkuun Hunter’s Inn -ravintolaan. Keikka alkaa kello 20 ja Karien lisäksi lavalle nousevat myös runotrubaduuri Maikkoo Kaikko sekä Jari Laasasen Valoisampi Tulevaisuus.

Ideologisille keskusteluille on ominaista erikoinen naamioituminen ei-ideologisiksi, mikä näkyy ehkä parhaiten siinä, miten osapuolet turvautuvat argumenttiin “käytäntö/politiikka X on luonnoton”. Tämä luonto nimittäin ei koskaan ole luonnontieteen tutkima luonto. Luonnontieteen näkökulmasta luonnon ulkopuolella ei ole mitään, ja ajatus siitä vieraantumisesta on suunnilleen sama kuin väittäisi hylänneensä materiaalisen olemuksensa ja elelevänsä nykyisin yliaistillisilla astraalitasoilla.

Tällaista argumentaatiota esiintyy nykyisin keskusteltaessa esimerkiksi maahanmuutosta (”monikulttuurisuus on luonnoton tila”), seksuaalivähemmistöistä (”luonnotonta seksiä”), kauneusihanteista (kehonrakentajat ovat “luonnottoman näköisiä”), sukupuolten tasa-arvosta (sukupuolikiintiöt ovat “luonnotonta tasa-arvoa”) tai tuotantoeläimistä (tehotuotanto on luonnotonta vs. kasvissyönti on luonnotonta).

Sen sijaan harvemmin näkee argumentteja kuten “autoilu on luonnotonta”, “rahatalous on luonnotonta”, “puhelimeen puhuminen on luonnotonta”, “hammastahnan käyttäminen on luonnotonta” tai “jalkapallon pelaaminen on luonnotonta”, vaikka vetoamalla ihmiskunnan kivikautisiin elinoloihin nämäkin olisivat yhtä lailla perusteltavissa luonnottomiksi.

Jonkun käytännön tai politiikan nimeämisessä “luonnottomaksi” ei siten olekaan kyse siitä, että väitettäisiin käytännön olevan epätodellinen tai mahdollinen vain mielikuvituksessa (”ikiliikkuja on luonnoton”). Se “luonto”, josta on vieraannuttu ja jota vastaan rikotaan, on luontoon vetoavan ihmisen oma ideologia.

Kirjoitin viime viikolla Collateral Murder -videon tiimoilta parikin blogikirjoitusta. Palaan vielä tuohon videoon ja sen vastaanottoon, koska ne tarjoavat niin hyvän ja ajankohtaisen esimerkin siitä, miten ideologia nähdäkseni toimii. Koska ensisijainen kiinnostukseni ei niinkään kohdistu tuon tapahtuman moralisoimiseen vaan ideologian logiikkaan, otan rinnalle vielä pari muutakin esimerkkiä toisilta elämänalueilta. Ideologian analyysin kautta voidaan nähdäkseni lähestyä yleisemminkin sitä, miten ihmisen on mahdollista toimia omien julkilausuttujen arvojensa vastaisesti ja mikä psykologinen hyöty tällaisen käytöksen perustana saattaisi olla.

Viime viikolla arvelin, että mikäli Collateral Murderin kaltaisia videoita ilmaantuu lisää, video saattaisi olla lähtölaukaus amerikkalaisen patriotismin uudelle kriisille. Nyt vaikuttaa kuitenkin siltä, että tällaisia videoita pitäisi tulla varsin huomattava määrä – tai niiden pitäisi esittää My Lain tasoisia sotarikoksia – jotta muutoksen vaatima laajamittainen skandaali syntyisi.

Mitä useammin videon katsoo, sitä enemmän sen esittämään väkivaltaan tottuu ja sitä helpompi on jättää huomiotta omaan tulkintaan sopimattomat faktat. Tavallaan videon toistuvasti katsova kokee samantapaisen – vaikkakin lievemmän – turtumuksen kuin mitä sotilaat kokevat sotiessaan. Videon patrioottisissa tulkinnoissa painuu näkymättömiin ensimmäiseksi nimenomaan sotilaiden tappamisesta saama nautinto. (Tässä äärimmäisessä esimerkissä tosin vihollisten tappamisesta nauttiminenkin kääntyy paheesta hyveeksi.) Toiseksi katoavat ideologian tasolla hankala pakettiauton ampuminen ja lasten haavoittuminen: videon näyttämien tapahtumien sijaan painoarvoa pyritään siirtämään näkymättömälle “kontekstille”, josta ei ole tarjolla kuin ideologisen suodattimen läpi tulleita sanallisia versioita.

Vaikka Collateral Murder ei ole edes ainoa viime aikoina esiin tullut Yhdysvaltain armeijan törkeily ja vaikka taustalla vaikuttavat myös monet Yhdysvaltain päivänpolitiikkaan liittyvät syyt, laajamittaisen skandaalin puuttuminen vaikuttaa olevan seurausta myös siitä, että videon näyttämä todellisuus on itseasiassa sekä toimittajien ja kenties suuren yleisönkin jollain tasolla entuudestaan rationaalisesti tiedostama asia, jota kuitenkaan ei erityisesti haluta nähdä.

Viimeksi kirjoitin, että “amerikkalaiset toimittajat ovat niin pitkään tottuneet kirjoittamaan virallisten tahojen tarjoaman tiedon valossa, että epäilemättä silkka videon ymmärtäminen voi olla heille hankalaa”. Nyt arvelen, että kyse ei ole niinkään siitä, etteivät toimittajat pystyisi ymmärtämään näkemäänsä rationaalisella tasolla, vaan siitä, että he eivät halua. Rationaalisella tasolla he ovat ehkä sittenkin hyvin tienneet, että sodan todellisuus poikkeaa jyrkästi propagandasta. Joitakin toimittajia vaikuttaakin häiritsevän WikiLeaksin perinteisen median ohi tekemä skuuppi enemmän kuin armeijan harrastama valehtelu. Esimerkiksi tässä Julian Assangen (yksi WikiLeaksin perustajista) haastattelussa CNN:n ärtyisältä vaikuttava toimittaja on huomattavasti kiinnostuneempi kysymyksestä “miksi WikiLeaks on julkaissut videon” kuin kysymyksestä “miksi armeija halusi salata videon”.

Cato-instituutin Brink Lindsay toteaa videosta: “There isn’t a whole lot of appetite for delving into this kind of stuff. And it is likely that public opinion will sweep this under the rug as effectively as the army tried to.” Toisin sanoen asiaa ulkopuolelta tarkkaileva yleisö ei sekään ole “väärän tietoisuuden” vallassa ja tietämätön sodan todellisesta luonteesta, vaan ideologian kyynisen muodon läpitunkema. Kuten aiemmin kirjoitin, tämä ideologian kyyninen muoto ei ole “he eivät tiedä, mitä he tekevät”, vaan “he tietävät aivan hyvin, mitä ovat tekemässä, mutta tekevät sen silti”. Tai toisin sanoen: “vaikka tiedämmekin, mitä teemme, käyttäydymme kuin emme tietäisi, mitä teemme”.

Kun ideologisen käytännön voima ylittää rationaalisen ajattelun voiman, on ideologisen käytännön havaitseminen ulkopuolelta ja jälkeenpäin paljon helpompaa kuin sisäpuolelta sillä hetkellä, kun itse toimii tuon käytännön pakottamana. Tänä päivänä on esimerkiksi helppo huomata, miten pysähtyneisyyden ajan Neuvostoliitto pysyi pystyssä kyynisen ideologisen käytännön voimalla vielä kauan sen jälkeen, kun ylivoimainen enemmistö ihmisistä jo tiedosti propagandan ja todellisuuden välisen suhteen vastaamattomuuden. Tietoisuus virallisen totuuden valheellisuudesta teki Neuvostoliitosta ironisten anekdoottien luvatun maan, jossa propagandalle nauraminen oli yhteinen kansanhuvi. Silti jättivaltion hajoaminen alkoi toden teolla vasta, kun Gorbatšov julkisesti tunnusti ongelmien olemassaolon ja yritti vakavissaan aloittaa uudistuspolitiikan. Esimerkiksi Pohjois-Korea on pysynyt pystyssä Neuvostoliittoon verrattuna paljon huonommassa taloustilanteessa ja syvemmälle kansainväliseen paitsioon ajettuna vain siksi, että maan johto härkäpäisesti ja väkivaltaisesti kieltäytyy näkemästä omaa naurettavuuttaan.

Ideologisten käytäntöjen havaitseminen muuttuu kuitenkin heti vaikeammaksi, jos yrittää tutkia omaa käyttäytymistään.

Tuoreen uutisen mukaan puolet suomalaisista ei hyväksy eläintilojen salakuvausta ja että samanaikaisesti 86 prosenttia uskoo tuotantoeläinten hyvinvointiin “erittäin paljon tai jonkin verran”. Tätä ristiriitaa selittämään voi kenties keksiä kaikenlaisia yksityisomaisuuteen ym. liittyviä perusteluita, mutta silti en voi välttyä ajatukselta, että tässäkin on kyse ideologian kyynisestä muodosta.

Eläinaktivistien harjoittaman salakuvauksen julkilausuttu tavoite on paljastaa tuotantoeläinten huono kohtelu: jos tuotantoeläimiä ei kohdella huonosti ja jos siis ei ole mitään salattavaa, ei pitäisi olla tarvetta salakuvauksellekaan. Salakuvaus kuitenkin ärsyttää osaa tuotantoeläimien käyttöön välillisesti osallisista ihmisistä juuri samalla tavalla kuin Collateral Murder -video ärsyttää osaa amerikkalaisista patriooteista. Aivan samoin kuin Collateral Murder on paljastanut Yhdysvaltain armeijan sisäisen kontrollin toimimattomuuden, eläinaktivistien salakuvaus on jo tähän mennessä osoittanut suomalaisen viranomaisvalvonnan puutteellisuuden. Vaikka suurin osa ihmisistä haluaa, että eläimiä kohdellaan hyvin, ei silti haluta tietää, jos niitä kohdellaan huonosti.

Söin itse juuri äsken juustovoileivän. Vaikka rationaalisesti ajatellen olen tietoinen siitä, etten voi mitenkään olla varma juustoni maidon tuottaneiden lehmien elinoloista, syödessäni olen joko ajattelematta asiaa tai sitten oletan ilman todellista tietoa, että juuri minun juustoni valmistuksessa käytetty maito on peräisin kunnolliselta maitotilalta eikä aktivistien vierailua odottavalta. Jos olen aivan rehellinen, minulla ei silti ole harmainta aavistustakaan, kuinka “onnellisesta” lehmästä juustoni maito on peräisin.

Tuotantoeläimet ovat tuotantoeläimiä: oikeastaan jo tuotantoeläimen käsite sisältää ajatuksen olennosta, jonka kustannuksella ihmiset tyydyttävät omia tarpeitaan. Tuotantoeläimet eivät kuole vanhuuteen vaan ne tapetaan, ja toisin kuin lemmikkejä, niitä ei hankita siksi, että niitä kohtaan voitaisiin tuntea lämpimiä tunteita ja kuljeskella pitkin tienvieriä pinkki hihna kourassa. Silti helposti ajattelemme, että maitopurkin kyljessä hymyilevässä piirroslehmässä ja sianlihan kutsumisessa hellästi “possuksi” on kyse logiikaltaan aivan toisenlaisesta toiminnasta kuin mitä oli väittää Neuvostoliittoa työläisten paratiisiksi.

Parhaiten paradoksaalinen “tiedämme mutta leikisti emme tiedä” -suhtautuminen tuotantoeläimiin tulee esiin suhteessa eläinten tappamiseen. Tuotantoeläimen elinkaari päättyy aina ihmisen aiheuttamaan väkivaltaiseen kuolemaan (maitokarjakaan ei vietä eläkepäiviä missään vanhojen lehmien täysihoitolassa), mutta vaikka tämä tosiasia on kaikkien tiedossa, sen näyttäminen julkisesti on epäsuotavaa – jopa jonkinasteinen tabu. Selkeimmin tämä kiteytyy suhtautumisessa metsästykseen, jota jotkut pihvinpopsijat – eivät siis välttämättä vain vegaanit – pitävät epämiellyttävänä tai raakana, koska heillä on verinen mielikuva hirvestä, joka rymisten kaatuu kiväärin laukauksen kajahtaessa. Näillä samoilla ihmisillä ei välttämättä ole minkäänlaista mielikuvaa siitä, miten teurastus nykypäivänä tapahtuu, ja niinpä tavallinen jauheliha marketin kylmäaltaassa ei lainkaan häiritse heitä. Suurin osa varsinkin nuorempien sukupolvien ihmisistä ei ole koskaan nähnyt teurastusta – ainakaan paikan päällä (en minäkään). Varsin suurella osalla ei myöskään olisi kanttia itse teurastaa eläimiä. Vaikka eläinkunnan tuotteiden kuluttamisen tiedostetaan olevan välillinen syy eläinten tappamiselle, tämä tosiasia ei häiritse herkkänahkaisia niin kauan, kun eläimet tapetaan jossakin piilossa.

Jos eläinkunnan tuotteiden käyttäjä laittaa vaakakuppiin toiselle puolelle oman kulinaristisen nautintonsa tai muun tarpeensa ja toiselle puolelle tuotantoeläimen elämän ja kärsimyksen – ja toteaa sitten, että hänen oma nautintonsa tai tarpeensa on eläimen elämää ja kärsimystä arvokkaampaa, tämä on täysin koherentti ja rehellinen positio. Sitä voi kritisoida korkeintaan itsekkyydestä ja julmuudesta. Uskoakseni varsin suuri osa eläinkunnan tuotteiden käyttäjistä ei kuitenkaan kykene tällaiseen rationalismiin, vaan oman toiminnan oikeuttamisessa hyödynnetään aktiivista unohtamista ja ideologisia manöövereja.

Tällaisten strategioiden psyykkinen hyöty vaikuttaa ilmeiseltä: ne mahdollistavat enemmän tai vähemmän koherentin käsityksen itsestä hyvänä ihmisenä silloinkin, kun omat arvot ovat ristiriidassa omien halujen ja tarpeiden kanssa tai kun on valittava omien arvojen ja yhteisön painostuksen välillä.

(Lopuksi on todettava, että on täysin toinen ja tätä laajempaa käsittelyä vaativa kysymys, olisiko ihmisen ylipäänsä mahdollistakaan omaksua sellainen puhdas, fundamentalistinen etiikka, jota noudattamalla hän pystyisi täysin välttämään ristiriidat, jotka pakottavat turvautumaan itselle teeskentelyyn ja kaksinaismoralistisiin ideologisiin manöövereihin.)

Poliitikkojen puheissa sanalla “innovaatioyhteiskunta” manataan yleensä jonkinlaista yhteistä ponnistelua jatkuvaa uutuutta vaativan talouden eteen. Innovaatioiden argumentoidaan synnyttävän taloudellista kasvua ja koituvan siten kaikkien hyväksi.

Merkittävä innovaatio on kuitenkin aina myös katkos historiassa: innovaatio paitsi luo uutta, myös syrjäyttää vanhentuneen. Tämä innovaatioiden kääntöpuoli on ollut selvästi nähtävissä koko teollisen yhteiskunnan olemassaolon ajan: tuotantoehtojen muuttuminen ei hyödytä tasaisesti kaikkia. Joillekin uusi tekniikka tai tuote voi avata uusia ansaitsemismahdollisuuksia, mutta samalla se usein syrjäyttää ja ajaa taloudellisiin vaikeuksiin vanhemmasta ratkaisusta elantonsa saaneet. Joskus reaktio innovaation aiheuttamiin ongelmiin voi olla äärimmäinen: varhainen ja tunnettu esimerkki ovat luddiitit.

Puhe “innovaatioyhteiskunnasta” yleistyi viime nousukauden aikana. Samalla yleistyivät myös mm. uskomukset “lama ei ole enää mahdollinen” ja “vastakkainasettelun aika on ohi”. Suomalaisessa yhteiskunnassa läpi itsenäisyyden ajan esiintynyt kamppailu taloudellisista eduista nähtiin lopullisesti kuopatuksi.

Kuitenkin jo nousukauden aikana “innovaatioyhteiskunnasta” kohkaamisen rinnalle alkoi ilmaantua myös kriittisiä puheenvuoroja mm. “työelämän huonontumisesta” sekä uuden “prekariaatin” syntymisestä. Nousukauden aikaisessa kehityksessä ei siten kenties ollutkaan kyse vastakkainasettelun katoamisesta vaan sen muotojen muuttumisesta: uudenlaisia vastakkainasetteluja ei aluksi kyetty tunnistamaan, koska ne eivät sopineet vanhoihin viitekehyksiin.

On kyseenalaista, missä mielessä “innovaatioyhteiskunta” on jotain täysin uutta. Innovaatiot ja jatkuvat tuotannon mullistukset on tunnistettu kapitalismin piirteiksi lähestulkoon sen syntymästä saakka. Vaikuttaa itseasiassa siltä, että kapitalistinen yhteiskunta on aina ja vääjäämättä innovaatioyhteiskunta: tässä mielessä yhteiskunnan nimeäminen “innovaatioyhteiskunnaksi” on vain erään kapitalismin piirteen kohottamista koko yhteiskuntaa kuvaavaksi piirteeksi.

Vaikka sana “innovaatioyhteiskunta” epäilemättä tavoittaa myös talouden painopisteissä aidosti tapahtuneita muutoksia, se toimii toisaalta eufenismina, joka peittää taloudellisiin suhteisiin sisältyvän antagonismin. Innovaatioyhteiskuntaa koskevissa puheenvuoroissa harvoin tulee esiin innovaatioiden negatiivinen puoli: eivät suinkaan kaikki voita vapaan markkinatalouden kilpailussa.

Juuri tälläkin hetkellä on hyvin helppo keksiä esimerkkejä uusien innovaatioiden uhkaamista aloista: esimerkiksi omaa alaani, kirjankustantamista uhkaa uusien lukulaitteiden yleistyminen; musiikkiteollisuus on jo aikaa sitten joutunut kompensoimaan laskevaa levymyyntiä kehittelemällä erilaisia idolikilpailuja sekä krääsämyyntiä; perinteisten sanomalehtien levikit laskevat jatkuvasti ilmaisten nettisisältöjen paineessa.

Ja mikä on ainoa tarjolla oleva ratkaisu näihin innovaatioiden aiheuttamiin ongelmiin? Innovoiminen.

Kippis!

Ja ei muuta kuin uuteen nousuun.

Eilisen kirjoituksen jälkeen olen hieman seuraillut Collateral Murder -videon herättämiä reaktioita. Englanninkieliset blogit kuhisevat kommentteja, mutta samalla suurimmat uutisfirmat kuten CNN ovat olleet varsin varovaisia – videon kunnollista käsittelyä tuntuu löytyvän aika vähän, MSNBC:ltä tosin löytyy tämä poikkeus.

Eräs mielenkiintoinen reaktio ja kommenteissa jatkuvasti esiintyvä väite on Rambo ykkösestäkin (First Blood) tuttu “sota on helvettiä, jota siviilit eivät voi ymmärtää”. Tässä väitteessä “sota” ei ole mikään kokoelma tapahtumia, vaan se viittaa ideologiseen matriisiin, jossa tapahtumat merkityksellistyvät. On selvää, että esimerkiksi Collateral Murder -videon tapahtumien merkityksellistyminen sodan ulkopuolella – siviilimaailmassa – murhaamiseksi olisi täysin itsestäänselvää. Koska tapahtumat ovat kuitenkin osa sotatoimia, on tapahtumien merkityksellistymisen ongelma juuri amerikkalaisen sodan matriisin sisällä: kyse on sovittamattomasta ristiriidasta taistelusäännöstössä (”rules of engagement”) ja patrioottisessa propagandassa ilmoitetun “sodan” luonteen sekä reaalisen sodan, siis ideologian ulkopuolisen todellisuuden välillä.

Ideologian omalakisuuden affirmointina “sota on helvettiä, jota siviilit eivät voi ymmärtää” ei tietysti mitenkään poikkea muistakaan ideologian sisältä lausutuista näennäisen tautologisista perusteluista. Ideologisen perustelun erikoispiirre onkin juuri se, että se vakuuttaa vain ne, jotka jo uskovat. Esimerkkejä ei tarvitse etsiä mistään niin räikeästä kuin Hitlerin esittämistä perusteluista juutalaisten tuhoamiseksi. Sama ilmiö näkyy monien kokemassa tilanteessa, jossa kristitty yrittää vakuuttaa ateistin Jumalan olemassaolosta vetoamalla Raamattuun: uskova näkee perustelun merkityksellisenä, mutta ateistille kysymys on puhtaasti tautologisesta kehäpäätelmästä. Sama toimii myös toisinpäin: mikään määrä Richard Dawkinsin siteeraamista ei pudota hurskasta kristittyä Pietarin kallioltaan.

Ensimmäisen Rambo-elokuvan jännite on juuri sodan matriisin ja siviilielämän matriisin välinen. Sodasta palaava Rambo on tavallaan loukussa sodan matriisin sisällä eikä pysty sopeutumaan siviilielämään. Elokuvan edetessä hänen toimintansa alkaakin jatkuvasti enemmän ja enemmän muistuttamaan hänen toimintaansa Vietnamissa. Elokuvan keskeinen jännite on nimenomaan ideologioiden, merkitysjärjestelmien välinen jännite, mikä tulee tulee parhaiten esiin siinä, että toisin kuin yleensä toimintaelokuvissa, ensimmäisen Rambo-elokuvan jännite ei suinkaan purkaudu pahiksen kuoleman kautta: sen sijaan elokuvan kliimaksina on Stallonen legendaarinen loppupuhe, jossa hän kiinnittää huomiota Vietnamin sodan veteraanien sopeutumisongelmiin.

Sama idea Rambosta “sodassa” elävänä olentona tulee voimallisesti esiin myös sarjan neljännessä ja toistaiseksi viimeisessä elokuvassa John Rambo. Siinä Rambo tekee “rauhan itsensä kanssa” ja myöntää, että sota on hänellä verissä.

“You know what you are. What you are made of. War is in your blood. When you’re pushed, killing is as easy as breathing.”

Tavallaan koko fiktiivinen John Rambo on sodasta tehty: Rambon henkilön idea on juuri se, että hän olennoi sotaa. Vain sodan ideologisen matriisin sisäpuolella hän “hengittää” ja on olemassa rambona. Ja vielä enemmän kuin tässä erisnimen muodostumisessa yleiskäsitteeksi näkyy ideologia tuon sanan koomisessa käytössä. Samalla tapaa kuin ideologiset perustelut vakuuttavat vain ne, jotka jo ovat ideologian sisällä, on ideologialle myös ominaista se, että sen sisältämät merkitykset ovat sen sisällä oleville “vakavia asioita”, mutta ulkopuolelta katsottuna ne vaikuttavat aina hiukan naurettavilta (vrt. “pikkuhitleri”, “jeesustelija”).

Joka tapauksessa tulee olemaan mielenkiintoista seurata, mihin suuntaan Collateral Murder -videon tulkitseminen tulee kehittymään. Oma arvaukseni on, että mikäli tällaista tavaraa ilmaantuu lisää, amerikkalaisen patriotismin perusta voi joutua Vietnamin sodan kaltaiseen kriisiin. Amerikkalaiset toimittajat ovat niin pitkään tottuneet kirjoittamaan virallisten tahojen tarjoaman tiedon valossa, että epäilemättä silkka videon ymmärtäminen voi olla heille hankalaa. Juuri nyt vallitseva hämmennys muistuttaakin hieman ennen laman alkua vallinnutta tilannetta. (On syytä muistaa, että myös talous on ideologinen järjestelmä, joka perustuu eräänlaiseen uskoon, ja että finanssikriisi oli luottamuskriisi, joka laukesi sillä hetkellä, kun huomattiin taloudellisen todellisuuden ja tuosta todellisuudesta vallinneen kuvan välillä sovittamaton ristiriita.)

Samalla on myös täysin mahdollista, että video jää äärimmäiseksi yksittäistapaukseksi. Mikäli armeija ottaa tämän tapauksen uuteen käsittelyyn sekä jakaa muutamia tuomioita, se päässee Abu Ghraibin kidutusskandaalin kaltaisella säikähdyksellä. Nähdäkseni oikeusprosessi voikin toimia eräänlaisena varoventtiilinä: amerikkalaisen sodan ideologinen matriisi saattaa säilyä vähilläkin vaurioilla, mikäli haavoittunutta auttamaan saapuneen pakettiauton tuhoaminen pystytään menestyksellisesti irrottamaan amerikkalaisen sodan yleisemmästä kontekstista yksittäisten sotilaiden tekemäksi sotarikokseksi.