Kirjoitettu

Esittelyssä Markku Aallon Reilummin blingiä viimeiseen hymyyn

reilumminblingia_kansiRappio, sopii se nuorelle miehelle
kuin valkoinen hansikas käteen,
vähän varttuneemmalle
kuin haulikko perseeseen.
Aika katsoa kortit,
olisiko elämää
dekadenssin ja dementian välillä.

Ensi alkuun Markku Aallon Reilummin blingiä viimeiseen hymyyn vaikuttaa runomuotoiselta keski-iän kriisiltä. Runot ovat korostetun suorapuheisia ja konstailemattomia tilityksiä, niiden käyttöaines omaelämäkerrallista. Yleissävy on humoristinen, jopa pilkkaava, joskin pilkkaa pehmentää se, että kohteena on useimmiten runoilija itse.

Ei minun kaapistani tarjottava lopu.
Kysykää vain,
onko tšekkiläistä tummaa olutta
tai hienoja ranskalaisia viinejä.
Ei ole. Kossua on.
Otatte sitten sitä.

Suhteessa Aallon edelliseen kokoelmaan teos on irtiotto. Hajoamisen syyt oli hakukonerunoutta, ja vaikka hakukonerunoutta on julkaistu Suomessa(kin) jo lukuisia teoksia, tyylisuuntaa voinee yhä luonnehtia epiteetillä ”kokeellinen”.

Blingissä kokeellisuus loistaa poissaolollaan. Kuvat ovat selkeitä ja kiteytykset teräviä. Runojen kieli ei viittaa itseensä itsensä vuoksi, saati muodostu esteradaksi, jonka läpi lukijan olisi työläästi kompuroitava. Joidenkin runojen rakenne lähentelee jopa vitsejä: napakka tarina ja loppuun punch line.

On harhautettava vastustajaa
voimattomilla litsareilla,
sitten arvaamatta ladattava
tyrmäysisku vyön alle.

Aalto kuitenkin hämää. Lukija kutsutaan valmiiksi katettuun pöytään, mutta tarjolla ei ole aivan sitä, miltä näyttää. Vitseissä on karvas sivumaku, jokaisesta naurusta jää ahdistava kaiku. Mitä pidemmälle teosta lukee, sitä enemmän alkaa vaikuttaa siltä, että elämän mielekkyys ei ole hukassa vain runojen puhujalta.

Naapurin pappa näköjään
on irrotettu hengityskoneesta,
tolpillaan taas.
Siellä se pihalla köpöttää
maailman pienintä ympyrää,
ei itsekään tunnu tietävän
mihin pitäisi raahustaa.

Pistää se miettimään, pitäisikö heti
kirjata elvytyskielto
tai jättää ainakin Viagrat hakematta.
Sama juttuhan se on, kirottu
medikaalinen painajainen:
kyllä kyky palautetuksi saadaan,
mutta saadaanko halu.

Teoksen viihdyttävän ja ”helpon” pinnan alta pilkistää näköala tyhjyyteen, joka ulottuu runojen puhujan elämää laajemmalle. Runokokoelman nimen ”reiluus” – jokin myyttinen aitous, rehtiys, kunnollisuus – loistaa poissaolollaan. Sen tilalla kaikkialla näkyy ”bling”: täysin läpinäkyvä ja tietoinen menestyksen, maineen ja loiston palvonta, pinnan kultti.

Mutta parhaiten sen tiesi
edesmennyt ystäväni,
ylikasvanut rokkiteini,
joka puhui elämästä henkiinjäämispelinä
ja viikkoa ennen kuolemaansa
pirautti minulle bordellin eteisestä.
Että en mä pane, juttelen vaan,
mutta täytyy vähän näyttäytyä,
pitää maineen rippeitä yllä.

Reilummin blingiä viimeiseen hymyyn on oudolla tavalla samanaikaisesti synkkä ja hauska teos. Aallon visiossa elämä on totta kuin tositelevisio ja sitä esitetään yhtä lailla itselle kuin toisille. Kenenkään ei tarvitse uskoa mihinkään, riittää, että uskotaan toisten uskovan: näytelmä jatkuu, näyttämö pysyy pystyssä, kulisseista ei löydä ulos.

Kauankohan vielä saa odottaa
varttitunnin kuuluisuuttaan.
Ei päästetty kollia catwalkille,
laivattu autiosaarelle laihduttamaan.

Ei minua valittu
Mervi Tapolan tanssipariksi,
ei tuottajille kelvannut
unelmien ukkomies katuojassa.

Runoraati löi luukut kiinni
mutta kuolevien reality,
alkaa polttaa!
Säästettävä vain hiukan,
että saa ensin legot kuntoon,
vähän reilummin blingiä
viimeiseen hymyyn.

Aalto piirtää kuvan ontosta ja tarkoituksettomasta kulttuurista, joka lupaa kaiken eikä tarjoa mitään ja jonka jokaisen pinnan alla on lisää pintaa. Hän ei suostu tarjoamaan mitään vettyvää pelastusrengasta, ei mitään ”syvempää” tai ”henkisempää”. Absurdin kauhun edessä ainoaksi mahdolliseksi vastaiskuksi jää nauru, joka on samalla julma ja lohdullinen, ainoaksi mahdolliseksi ihmisarvon ilmaukseksi näyttää keskisormea loppuun saakka.

Syväekologi rinnastaa
ihmiset ja kastemadot,
mutta en minä ole nähnyt
eläinten johtamia keskitysleirejä.
Sosiaalidarwinisti tarkentaa:
vahvimman eloonjäänti.
Paljonkohan se ruipelo nostaa salilla.

Salmisen paskateoria, nyt nappaa.
Vessanpöntössä näin
kaikenselittävän fraktaalin,
mutta ehdin onneksi vetämään.

*     *     *

Markku Aalto (s. 1970) on helsinkiläinen runoilija ja kustannustoimittaja. Hänen esikoiskokoelmansa Hajoamisen syyt ilmestyi vuonna 2009. Aalto toimii kirjallisuus- ja kulttuurilehti Särön runovastaavana. Hänen runojaan on julkaistu myös eri kirjallisuuslehdissä – mm. Parnassossa ja Nuoressa Voimassa.

Kirjan julkaisutilaisuus järjestetään 18. maaliskuuta ravintola Dubrovnikissa (Eerikinkatu 11, Helsinki). Tilaisuus alkaa kello 20, vapaa pääsy. Kyseessä ovat triplajulkkarit, sillä samanaikaisesti juhlistetaan myös Mark Mallonin esikoisrunokokoelmaa Aregemia (Tammi) ja Tiina Raevaaran novellikokoelmaa En tunne sinua vierelläni (Teos). Yhteinen nimittäjä kolmen kirjailijan välillä on Särö.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.