Hyvä Annamari Sipilä,

luin mielenkiinnolla perjantain Helsingin Sanomista kirjoituksenne, joka oli otsikoitu “Latvian neuvo ongelmamaille: Tehkää kipeät päätökset pian”. Mielenkiintoista kirjoituksessa oli se, että kaltaiseni maallikkokin huomasi haastattelemanne Latvian pääministerin Valdis Dombrovskisin puheiden olevan varsin faktavapaita tai vähintäänkin harhaanjohtavia, mutta teidän jutussanne ei ollut minkäänlaista kriittistä tasoa. Ingressissä todettiin, että “jo kaksi vuotta sitten romahtaneen Latvian matokuuri toimii”.

Mitä tarkoittaa “toimii”?

Te kirjoitatte:

”Mitä nopeammin sopeuttamistoimet tekee, sitä vähemmän siitä on haittaa kasvulle”, Dombrovskis neuvoo muiden ongelmamaiden johtajia.
Latvian kuuri on tuottanut tulosta. Maan luottoluokitus on noussut, ja työttömyyskin on laskenut 17 prosentin huippulukemista.

Onko tämä “vähemmän haittaa kasvulle” vitsi? Ette vaivaudu kyseenalaistamaan Dombrovskisia ja huomauttamaan, että Eurostatin mukaan Latvian reaalinen kansantuote supistui viime vuonna enemmän kuin yhdenkään toisen Euroopan Unionin jäsenmaan: 18,0 %.

Kansankielessä tällaisesta talouskehityksestä käytetään nimitystä “katastrofi”.

Latviassa on pidetty härkäpäisesti kiinni latin eurosidoksesta ja turvauduttu sisäiseen devalvaatioon – siis alennettu palkkoja ja lakkautettu kouluja ja sairaaloita. Latin devalvointia ei ole katsottu mahdolliseksi, koska veloista suuri osa on ulkomaisissa valuutoissa – vaikka velkajärjestely, jossa ulkomaiset velat olisi muunnettu lateiksi ennen devalvaatiota olisi ehkä ollut suvereenin, omista kansalaisistaan välittävän valtion neuvoteltavissa, jos se olisi vaivautunut yrittämään. (Kyllä, tietenkin se olisi tarkoittanut myös pyhistä pyhimpään koskemista eli tappioita ulkomaisille velkojille.) Muita matokuurin vaihtoehtoja, joita on useaan kertaan esittänyt esimerkiksi prof. Michael Hudson, ei ole toteutettu.

On kenties havainnollista verrata Latviaa Islantiin. Islannissa tapahtui myöskin valtava kuplan puhkeaminen samoihin aikoihin kuin Latviassa, ja pankkikriisin mittakaava oli vielä monin verroin pahempi. Islannillekin suositettiin matokuuria, mutta se päätti tehdä toisin. Islannissa ei ole pyritty sisäiseen devalvaatioon vaan on laskettu valuutta kellumaan, rajoitettu pääoman vientiä ulkomaille ja uudelleenjärjestelty velkoja niin, että myös ulkomaiset velkojat ovat joutuneet maksumiehiksi. Näiden toimien seurauksena Islannin kansantalous kutistui viime vuonna “vain” 6,8 % eli huomattavasti vähemmän kuin Latviassa – ja itseasiassa vähemmän kuin Suomessa (miinusta 8,0 %), jossa ei ole ollut juuri muuta ongelmaa kuin Euroopan paras valtiovarainministeri. (Muistatte varmaan, kuinka suomalaiset toimittajat jokin aika sitten matkustivat Islantiin kirjoittamaan puoli-ilkkuvia sääliraportteja pankkikriisin puhjettua.)

Latvia ei ole pärjännyt Islantia paremmin missään muussa kuin velkojiensa miellyttämisessä. Mikäli valtion talouspolitiikan tehtävä on tuottaa kansalaisille hyvinvointia, Latvia on epäonnistunut täysin. Dombrovskisin väite, että “mitä nopeammin sopeuttamistoimet tekee, sitä vähemmän siitä on haittaa kasvulle”, on joko harhaisen mielen houre tai suoraa valhetta. Tai sitten “kasvu” viittaa pankkien voittoihin. Ei se ainakaan Latvian kansantuotteeseen viittaa.

Ymmärrän kyllä, että itsensä hyvässä valossa esittämään pyrkivät poliitikot puhuvat puuta heinää. Olisin kuitenkin lehtenne lukijana kiitollinen, mikäli ette uskoisi kaikkea, mitä teille kerrotaan, vaan tarkistaisitte faktat.

Eurostatin kaikille avoimet tilastot löytyvät helposti esimerkiksi Googlen avulla.

Teidän,

Tuukka Sandström
Idiootti

Kuten jokin aika sitten kirjoitin, jostain syystä sähkökirja yritetään lanseerata Suomeen kopioimalla musiikkibisneksessä kamppailun hävinnyttä liiketoimintamallia ja uskottelemalla, että se on “musiikkiteollisuuden virheiden välttämistä“.

Oma arvaukseni on, että kilpailun tulee ennen pitkää voittamaan kuukausimaksullinen palvelu, joka tarjoaa pääsyn erittäin suureen määrään aineistoja ja jossa tilitykset oikeudenomistajille määrittyvät luettujen sivujen pohjalta – siis samalla tavalla kuin Spotifyssa ne määrittyvät kappaleiden kuuntelumäärien perusteella.

Ja jos joku vielä epäilee mallin toimivuutta, kannattaa huomata, että Ruotsissa Spotify on jo ohittamassa iTunesin ja Amazonin eniten oikeuksienomistajille tulouttavana digitaalisen musiikin myyjänä. (Via Lassi A. Liikkanen.)

In an interview with Jacob Herbst, digital sales director at Sony Music Sweden, it was revealed that Spotify is “on track to become the largest single partner we have,” eclipsing the payouts from pay-to-keep services such as Apple’s iTunes and Amazon’s MP3 Store.

Even more impressively, Herbst reveals that some artists on the Sony label make around 80 per cent of their revenue from Spotify alone – proof, if proof were needed, that a streaming model can work for both the consumers and the artists involved.

Kenneth Falckin blogissa on hyvä kirjoitus Akateemisen lanseeraamasta sähkökirjasta, ja myös blogin kommentit ovat lukemisen arvoisia. Kuten Falck toteaa, kirjabisneksessä ollaan digiaikaan siirryttäessä toistamassa samoja virheitä, mitä musabisneksessä tehtiin viime kymmenluvulla.

Musabisneksen isoin mokahan oli asiakaslähtöisyyden unohtaminen DRM-ratkaisuissa. Huonosti toimiva DRM teki latauskaupoista hankalasti käytettäviä ja sai maksuvalmiitkin kuluttajat turvautumaan piratismiin.

Sähkökirjan idea on periaatteessa hyvä, mutta tällä hetkellä se ei yksinkertaisesti ole kovin houkutteleva tuote. Ensinnäkään sähkökirja ei ole edullisempi kuin perinteinen kirja. Toisekseen se ei tarjoa parempaa käyttökokemusta. Jopa sen ekologisuus on kyseenalainen – pitää ostaa aika monta paperikirjaa sähkökirjan sijaan, että lukulaitteen valmistuksesta aiheutuva ympäristökuormitus ylittyy.

Sähkökirja kyllä voisi olla paperikirjaa houkuttelevampi. Äänitemusiikin suhteen joidenkin tuttavapiiriini kuuluvien paatuneiden emäpiraattien tekijänoikeusrikollisuus loppui kuin seinään siinä vaiheessa, kun Spotify tuli – mikä osoittaa sen, että ratkaisevaa on käyttökokemus ja että musabisneksessä olisi alunperinkin kannattanut ajatella käyttäjä- eli asiakaslähtöisesti.

Spotifyn esimerkin mukaisesti sähkökirjabisneksessä pitäisi pyrkiä sähkökirjastoon. Pitäisi luoda palvelu, joka antaa kuukausimaksua vastaan käyttöön erittäin laajan kirjavalikoiman ja jossa oikeuksien haltijoille tilitetään latausten mukaan. Nykyinen sähkökirja ei minua kuluttajana houkuta pätkääkään, mutta riittävän laajan sähkökirjaston tullessa saataville hommaisin sen heti (kyllä, minulla on Spotify Premium).

Piraattituulimyllyjä vastaan taistelu käyttökokemuksen kustannuksella ei yksinkertaisesti kannata. Viime vuosikymmenen DRM-ratkaisut häiritsivät enemmän musiikin kunniallisia kuluttajia kuin piraatteja. Nörttipiraateille DRM oli pelkkä mukava haaste ja aivopähkinä. Jokainen DRM murtuu joskus, ja kun DRM on kerran murrettu, tiedosto on kaikkien saatavilla ilmaiseksi.

Falckin käsittelemässä Akateemisen Kirjakaupan sähkökirjaratkaisussa oman huomioni kiinnitti se, että sen toteuttajaksi on näköjään valittu SecuryCast Oy. Siis täsmälleen sama lafka, jonka tekninen ratkaisu on ollut hallitseva surkeaa käyttökokemusta tarjoavissa äänitemusiikin kotimaisissa latauskaupoissa ja joka sikäli on osasyyllinen siihen, että kotimaisen musiikin latauskauppa on ajautunut niin täydellisesti ulkomaisten toimijoiden eli iTunesin ja Spotifyn haltuun. (Pääsyyllinenhän SecuryCast ei missään nimessä ole, sillä tekninen toimittaja tekee työtään tilaajan ehtojen puitteissa – älyttömien ehtojen vallitessa ei voi syntyä kuin älytön tekninen toteutus.)

SecuryCastin hallitseva asema latauskauppojen teknisenä toimittajana on tosin suurelle yleisölle täysin tuntematon. Itse tutustuin firmaan tehdessäni äänitemusiikin markkinoiden ja piratismin tutkimusta HIITin Musiquitous-projektin toimeksiannosta keväällä 2009.

Tässä hieman tiivistelty ote tutkimusmuistiinpanoistani, jotka on tehty huhtikuun ja toukokuun taitteessa 2009:

Eri latauspalveluja tarkasteltaessa havaitaan, että vaikka niitä näennäisesti on hyvinkin paljon, todellisia vaihtoehtoja on yllättävän vähän. Osoitteessa http://www.latauslista.fi/kaupat/ oli 2.5.2009 mainittu 22 kauppaa. Kyseessä pitäisi olla ÄKT:n kattava lista latauspalveluista, mutta kattavuus on kyseenalaista. Listalta puuttuvat mm. CDON.com ja The Ground, ja toisaalta osa listatuista palveluista ei enää ole toiminnassa.

Tutkittaessa latauspalveluita niiden hinnoittelu alkaa nopeasti haiskahtaa hiukan kartellimaiselta. Ehdottomasti yleisin hinta on 1,39 euroa per kappale ja tarjottu formaatti käyttäjän kannalta epäkiitollinen WMA 192 kbit/s DRM, jonka käyttöä on rajoitettu niin, että kappaleet voi yleensä polttaa “vähintään kolme kertaa” CD:lle ja siirtää “vähintään kolme kertaa” digitaaliseen soittimeen. (Sanan “vähintään” käytöllä pyritään nähtävästi luomaan positiivinen markkinointiviesti, vaikka tosiasiassa tarkoitetaankin “enintään”.) Yleensä musiikin kuuntelu ja usein ostaminenkin vaativat tietyn mediasoitinohjelmiston, joka on kaupan oma eikä toimi kuin Windowsissa. Muita kuluttajan osaa hankaloittavia tekijöitä ovat vaatimus Internet-yhteyden aukipitämisestä musiikkia CD-levylle poltettaessa tai ulkoiseen soittimeen siirrettäessä sekä olematon palautusoikeus (kaupan perumisoikeus).

Kun toistensa kanssa liki identtisiä kauppoja tutkii hiukan tarkemmin, paljastuu niiden tekniseksi toteuttajaksi enimmäkseen yksi ja sama yritys, suurelle yleisölle tuiki tuntematon SecuryCast Oy. SecuryCast Oy on paitsi “palvelun tekninen toimittaja”, usein myös “asiakassuhteesi juridinen vastapuoli sekä maksujen saaja”. SecuryCastin pääasiallisena kilpailijana latauspalvelujen tuottamisessa toimii ruotsalainen InProdicon Ab.

SecuryCastin palveluita ovat Aina Musakauppa (http://musakauppa.aina.fi/), Allthenoise (http://www.allthenoise.com/), Citymarket CM-Store (http://www.cm-store.fi), DNA Musiikkikauppa (http://musiikkikauppa.dnainternet.fi/), download.MTV3.fi (http://download.mtv3.fi/), Download.NetAnttila (http://download.netanttila.com/), Finnairin kanta-asiakkaiden musiikkilatauspalvelu (http://finnairplus.securycast.com/), Funman (http://www.funman.fi/), HeseTV.fi (http://www.hesetv.fi/), Lumo Musiikkikauppa (http://musiikkikauppa.lumonetti.fi/), MediaMilkshake (http://www.mediamilkshake.fi/), NRJ Kauppa (http://www.nrjkauppa.fi), phnet musiikki (http://www.phnetmusiikki.fi/), POP CITY (http://pop.city.fi/), Radio Rock Store (http://store.radiorock.fi/) sekä Tune Download Shop (http://shop.tune.fi/). Pientä palvelukohtaista vaihtelua on, mutta useimmiten kappaleen hinta on 1,39 € ja formaattina WMA 192 kbit/s DRM.

Kaikissa InProdiconin toteuttamissa palveluissa kappaleen yleisin hinta tuntui olevan 1,39 €. InProdiconin palveluja ovat Helsingin Sanomien Musiikkilataamo (http://musiikkilataamo.hs.fi/), MTV Music Shop (http://shop.fi.mtve.com/) sekä Poimuri (http://www.poimuri.fi/). Klikkaamalla esiin MTV Music Shopin käyttöehdot saa ihmetellä, kuinka ikkunan otsikkona on yhä MTVe.com | Music Downloads, mutta käyttöehdoissa puhutaan Helsingin Sanomien Musiikkilataamosta.

Kilpailun vähäisyys on kenties ollut syynä siihen, että SecuryCastin ja InProdiconin bulkkiratkaisut ovat säilyneet hengissä tähän päivään saakka. Musiikkia ei voi ostaa ulkomailta – esimerkiksi Amazonilla (http://www.amazon.com/) olisi latauspalvelu, jossa tarjolla on erittäin laaja valikoima suojaamattomia MP3-tiedostoja, mutta tämä ei ole suomalaisten ulottuvilla. SecuryCastin teknisen ratkaisun levittäytyminen niin monen eri nimen alle saattaa myös hämätä vähemmän valveutuneita kuluttajia kuvittelemaan, että tarpoo Internetin suossa sitten kuinka kauan hyvänsä, hinnat ovat yhteneviä ja tarjolla vain WMA DRM -tiedostoja.

Tekninen toimittaja ei ole kuitenkaan lopullisessa vastuussa hinnoittelusta ja DRM-päätöksistä, vaan ennen kaikkea syynä on levy-yhtiöiden hinnoittelupolitiikka, jossa kopiosuojaamattoman tiedoston myynnistä halutaan suurempi korvaus. Hyvä esimerkki on vain DRM-vapaata musiikkia myyvä The Ground, jonka ei hyvästä yrityksestä huolimatta onnistunut saada myytäväkseen MP3-musiikkia kohtuulliseen hintaan muilta suurilta kuin EMI:ltä.

Näennäinen velttous palvelujen kehittämisessä kuluttajaystävällisempään suuntaan johtuu kenties ennen kaikkea vain siitä, että uusia investointeja ei pieneen bisnekseen haluta tehdä.

Noiden muistiinpanojen tekemisestä on kulunut nyt puolitoista vuotta. Voinee sanoa, että sen jälkeen Spotify on jyrännyt WMA DRM -kaupat aika pitkälti lopullisesti.

Mitä tästä kannattaisi ajatella Akateemisessa ja Suomalaisessa (joka myöskin suunnittelee omaa latauskauppaansa)? Nähdäkseni näillä firmoilla on kaksi mahdollisuutta. Ne voivat – kuten nyt näyttää – pyrkiä sopeuttamaan kuluttajan omiin ehtoihinsa ja taistella piratismia vastaan DRM-häsläyksellä. Silloin peliaikaa on siihen asti, että joku (mahdollisesti ulkomainen) firma tuo Suomen markkinoille ylivoimaisen käyttökokemuksen tarjoavan sähkökirjastotuotteen ja sopii suoraan kustantamojen ja kirjailijoiden kanssa kuten Spotify. Toinen vaihtoehto on olla itse tuo firma.

Tietysti joku voi ajatella, että ylivoimaista sähkökirjastotuotetta ei välttämättä koskaan tule Suomen markkinoille. Mutta niin varmaan ajateltiin musiikkibisneksessäkin ennen Spotifya.

Poliitikkojen puheissa sanalla “innovaatioyhteiskunta” manataan yleensä jonkinlaista yhteistä ponnistelua jatkuvaa uutuutta vaativan talouden eteen. Innovaatioiden argumentoidaan synnyttävän taloudellista kasvua ja koituvan siten kaikkien hyväksi.

Merkittävä innovaatio on kuitenkin aina myös katkos historiassa: innovaatio paitsi luo uutta, myös syrjäyttää vanhentuneen. Tämä innovaatioiden kääntöpuoli on ollut selvästi nähtävissä koko teollisen yhteiskunnan olemassaolon ajan: tuotantoehtojen muuttuminen ei hyödytä tasaisesti kaikkia. Joillekin uusi tekniikka tai tuote voi avata uusia ansaitsemismahdollisuuksia, mutta samalla se usein syrjäyttää ja ajaa taloudellisiin vaikeuksiin vanhemmasta ratkaisusta elantonsa saaneet. Joskus reaktio innovaation aiheuttamiin ongelmiin voi olla äärimmäinen: varhainen ja tunnettu esimerkki ovat luddiitit.

Puhe “innovaatioyhteiskunnasta” yleistyi viime nousukauden aikana. Samalla yleistyivät myös mm. uskomukset “lama ei ole enää mahdollinen” ja “vastakkainasettelun aika on ohi”. Suomalaisessa yhteiskunnassa läpi itsenäisyyden ajan esiintynyt kamppailu taloudellisista eduista nähtiin lopullisesti kuopatuksi.

Kuitenkin jo nousukauden aikana “innovaatioyhteiskunnasta” kohkaamisen rinnalle alkoi ilmaantua myös kriittisiä puheenvuoroja mm. “työelämän huonontumisesta” sekä uuden “prekariaatin” syntymisestä. Nousukauden aikaisessa kehityksessä ei siten kenties ollutkaan kyse vastakkainasettelun katoamisesta vaan sen muotojen muuttumisesta: uudenlaisia vastakkainasetteluja ei aluksi kyetty tunnistamaan, koska ne eivät sopineet vanhoihin viitekehyksiin.

On kyseenalaista, missä mielessä “innovaatioyhteiskunta” on jotain täysin uutta. Innovaatiot ja jatkuvat tuotannon mullistukset on tunnistettu kapitalismin piirteiksi lähestulkoon sen syntymästä saakka. Vaikuttaa itseasiassa siltä, että kapitalistinen yhteiskunta on aina ja vääjäämättä innovaatioyhteiskunta: tässä mielessä yhteiskunnan nimeäminen “innovaatioyhteiskunnaksi” on vain erään kapitalismin piirteen kohottamista koko yhteiskuntaa kuvaavaksi piirteeksi.

Vaikka sana “innovaatioyhteiskunta” epäilemättä tavoittaa myös talouden painopisteissä aidosti tapahtuneita muutoksia, se toimii toisaalta eufenismina, joka peittää taloudellisiin suhteisiin sisältyvän antagonismin. Innovaatioyhteiskuntaa koskevissa puheenvuoroissa harvoin tulee esiin innovaatioiden negatiivinen puoli: eivät suinkaan kaikki voita vapaan markkinatalouden kilpailussa.

Juuri tälläkin hetkellä on hyvin helppo keksiä esimerkkejä uusien innovaatioiden uhkaamista aloista: esimerkiksi omaa alaani, kirjankustantamista uhkaa uusien lukulaitteiden yleistyminen; musiikkiteollisuus on jo aikaa sitten joutunut kompensoimaan laskevaa levymyyntiä kehittelemällä erilaisia idolikilpailuja sekä krääsämyyntiä; perinteisten sanomalehtien levikit laskevat jatkuvasti ilmaisten nettisisältöjen paineessa.

Ja mikä on ainoa tarjolla oleva ratkaisu näihin innovaatioiden aiheuttamiin ongelmiin? Innovoiminen.

Kippis!

Ja ei muuta kuin uuteen nousuun.

Päivän Hesarissa ihmetellään jälleen kerran, miksi ekonomistit eivät osaa ennustaa taloutta. Perustava luottamus maailman hallittavuuteen on koetuksella, kun vaikuttavilla titteleillä varustetut neropatit eivät näe tulevaisuuteen.

Niihin aikoihin, kun elätin itseni taksikuskina, lueskelin huvikseni hiukan talousteoriaa ja havaitsin kummallisen seikan: valtavirran taloustiede on korttitaloteoriaa, jossa rakennellaan hyvin monimutkaisia ja vaikuttavia häkkyröitä täysin absurdien yksinkertaistusten päälle. Empiiriseen dataan viittaillaan ahkerasti mutta valikoiden, ja pohjimmiltaan päättelyketjut etenevät kuin deduktion juna, joka lähti raiteiltaan jo asemalla. Syvällisimmällä salatiedeasteellaan – minne asti en toki lukemisessani päässyt – talousteoria pukee päällensä korkeamman matematiikan kaavun, jolloin akrakadabra muuttuu maallikolle täysin käsittämättömäksi. Toisin sanoen teoriasta tulee sitä vaikuttavampaa ja uskottavampaa, mitä kauemmas se etääntyy omilta perustuksiltaan.

Juuri nuo perustukset ovat nimittäin talousteorian hassunkurinen, kaikille näkyvä mutta silti kätkössä pysyvä salaisuus: erityisesti klassisessa ja uusklassisessa talousteoriassa ei ajatella talouden toimijan olevan ihminen vaan tikku-ukko. Jotta teoria olisi kauniisti formalisoitavissa, tikku-ukolle annetaan vain pari ominaisuutta: yleensä ahneus ja rationaalisuus. Tälle perustalle rakennetaan mahtavia torneja, jotka huojuvat ja kaatuvat aina, kun tikku-ukkoja sattuu motivoimaan jokin muukin kuin laskelmoiva ahneus.

Talousteoria ei tunnista kunnolla esimerkiksi tavallista kateutta, jonka kuitenkin kuka tahansa voi havaita olevan täysin määräävä tekijä vaikkapa työmarkkinoilla. Jos yksi liitto sopii mahtavista palkankorotuksista, toiset haluavat samanlaiset; jos yhdellä pomolla on megabonukset, toinen ei tyydy vähempään. Menestyksen mittana työmarkkinoilla ei ole omien ansioiden maksimoiminen, vaan sen varmistaminen, ettei tienaa vähemmän kuin vertaisensa. Talousuutisia lukiessa havaitsee kateuden vaikuttavan jopa mahtavien kansainvälisten korporaatioiden johtajiin, jotka saattavat ottaa käsittämättömiä riskejä pelkästään siksi, että haluavat nujertaa kilpailijansa hinnalla millä hyvänsä. Yhtiöönsä samaistuvat superkorpraalit uhoavat olevansa ylivoimaisesti kovimpia sankareita ja usuttavat joukkonsa hyökkäykseen, vaikka ulkopuolelta kuinka tolkutettaisiin, että kahden rintaman sota päättyy tappioon. Varoituksia ei kuunnella, sillä tärkeintä ei ole voitto, vaan vastustajan nujertaminen. Sen mittaamisessa tuotto on vain yksi tekijä: toinen on esimerkiksi markkinaosuus.

Myöskään kognitiivisen psykologian perustuloksia ihmisen erilaisesta suhtautumisesta keskenään ristiriitaisiin lyhyen ja pitkän tähtäimen päämääriin ei näköjään pystytä ennusteissa huomioimaan. Laihduttajalla on paljon tahdonvoimaa, kun karkit ovat ulottumattomissa. Makeishyllyn edessä suklaalevy alkaa kuitenkin houkutella laihuutta enemmän, sillä makuelämyksen pieni palkinto on varma ja lähellä mutta laihuuden suuri palkinto kaukana epävarmassa tulevaisuudessa. Tämä on kaikkien tuntemaa arkipäivän psykologiaa. Silti talousennustajia hämmästyttää kerta toisensa jälkeen, että mässäilystä luovutaan vasta, kun kuplien ja suurten rakenteellisten ongelmien on annettu lihoa katastrofin partaalle. Tai että osakemarkkinat voi vallata “irrationaalinen paniikki”, jonka yhteydessä massoittain ihmisiä päättää mieluummin syödä omenansa raakana kuin odotella epävarman tulevaisuuden satoa.

Jo nyt vaikuttaa varmalta, että nykyisen talouskriisin syiden selvittely ei tuota todellista vallankumousta talousteoriaan. Einsteinia ei kuulu ja niinpä ekonomistit voivat jatkaa newtonilaisten häkkyröidensä täydentämistä. Jälkiviisaat selitykset maailmanlaajuiselle farssille eivät ulotu talouden perusteisiin asti, vaan kriisi esitetään muutamien ahneiden pankkiirien vastuuttomuudesta kummunneena harharetkenä. Poliitikot ja virkamiehet tekevät järjestelmään korjauksia, jotka kenties ehkäisevät identtisen kriisin toistumisen, mutta jättävät mielin määrin tilaa uusille yllätyksille. Tasaisemman kauden jälkeen odotettavissa on taas hämärää ja ukkosta.

Ja kaikki siksi, että perustavimmat kysymykset jäävät uudelleenajattelematta:

Mitä ominaisuuksia talouden toimijoilla on?

Jos taloudellisen toiminnan perimmäisenä tavoitteena on tarpeentyydytys, mikä on tarpeen tai halun luonne?