Olen elämäni aikana kuullut ja kuunnellut kymmeniä runonlausuntaesityksiä. Aluksi en suoraan sanottuna tajunnut yhtään, mistä koko hommassa on kyse.

Tällä hämmennykselläni ei ollut juurikaan tekemistä itse esitysten tason kanssa. Olen alusta asti ollut tietoinen siitä, että “lavarunouden” tarjontaan mahtuu yhtä lailla kaatokännisiä sössöttäjiä kuin huolellisesti harjoittelevia, omaa tekemistään ja yleisöään kunnioittavia taiteilijoita.

Minua häiritsi kokemuksen erilaisuus suhteessa siihen, millaista on lukea runoa paperilta. Ihmettelin, miten vaikeata kuunneltuun kieleen on päästä sisälle. Yritin pari kertaa jopa tavallaan siepata runot päähäni “luettaviksi” aivan kuin aivoissani olisi mentaalinen paperi, jolle voisin runot tulostaa.

Tämä teki esitysten seuraamisesta rasittavaa ja turhauttavaa. Jos lavarunoutta esitettiin baariympäristössä, se saattoi jopa johtaa ylenmääräiseen alkoholin käyttöön.

Sittemmin tulin siihen tulokseen, että runonlausunta on yksinkertaisesti vain eri taidemuoto kuin painettu runous. Jopa silloinkin, kun lausutaan runoa, joka olisi luettavissa myös jostakin kirjasta.

Runonlausuntaan ei mielestäni kannata suhtautua runon lausuntana vaan runonlausuntana. Se ei ole jonkun taideteoksen tulkitsemista vaan uuden taideteoksen tekemistä samalla tapaa (joskaan ei aina yhtä itsestäänselvästi) kuin elokuvan tekeminen romaanin pohjalta on uuden teoksen tekemistä.

Runonlausunnan ja painetun runouden olennaisin ero tiivistyy runon ja vastaanottajan (kuuntelijan, lukijan) väliseen suhteeseen. Runonlausunnassa runo – siis sanat, äänteet – sijaitsevat ajassa. Runo kulkee kuulijan ohi sitä mukaa kuin se kulkee, ja loputtuaan se ei palaa. Painettu runo sen sijaan sijaitsee tilassa, joka on käytännössä ajaton, ja lukija itse kulkee lukiessaan sen ohitse tai lävitse. Tai edestakaisin, miten hyvänsä.

Kuuntelija on joka tapauksessa passiivisempi olento kuin lukija. Lukija voi pysähtyä, jättää runon hetkeksi, hypätä eteenpäin, palata alkuun – keskustella tekstin kanssa ajatuksissaan. Lausutun runon kanssa on vaikeampi keskustella, kun uudet sanat vyöryvät jatkuvasti jo lausuttujen päälle. Jos lausujan keskeyttää huutamalla taukoa ja aikaa ajatella, itse teos muuttuu. Painettu runo sen sijaan säilyy ehjänä ja koskemattomana luki sitä miten hyvänsä.

(Tämä myös vastauksena Teemu Helteen kysymykseen.)

Lauantaina Pasilan kirjastossa järjestetyssä Helsingin kirjamessujen iltatilaisuudessa kuultiin varsin mielenkiintoinen analyysi sananvapauden tilasta Venäjällä. Keskustelemassa olivat kirjailijat Andrei Astvatsaturov, Olga Slavnikova sekä Dmitri Gluhovski. Haastattelijana toimi Helsingin yliopiston venäläisen kirjallisuuden dosentti Tomi Huttunen. Samaa teemaa kirjailijat ja Huttunen käsittelivät myös aiemmin iltapäivällä järjestetyssä lehdistötilaisuudessa.

Astvatsaturovin mukaan yhteiskuntaan vaikuttamaan pyrkivän kirjailijan ongelmana Venäjällä ei ole niinkään sensuuri vaan kansan passiivisuus. Nyky-Venäjällä vallassa ovat anti-ideologiset pragmaatikot, joita eriävät mielipiteet eivät häiritse, jos niitä esitetään kaunokirjallisuuden kaltaisissa vähämerkityksisissä foorumeissa. Kirjallisuus on täysin vapaata, mutta samalla se on myös lähes täysin syrjäytynyt poliittisesta kamppailusta. Vain se mikä vaikuttaa vaalituloksiin – televisio ja suuret sanomalehdet – on kontrolloitua.

90-luvun Venäjän liberalismi, pluralismi sekä ideologioiden taistelu tapahtuivat uusliberalistisen talouspolitiikan ja heikon valtion kehyksessä. Ideologioiden taakse kätkeytyi yksityisiä taloudellisia intressejä, joiden paljastuminen murensi sekä kansan että älymystön uskoa poliittisiin toimijoihin. Astvatsaturovin mukaan hän itsekin osallistui 90-luvulla mielenosoituksiin, mutta kiertää ne nykyisin kaukaa. “Rillipäänähän olen tavallaan vammainen, ymmärrättehän, ja Venäjän miliisiä on ohjeistettu niin, että kenellä on pamppu, hänen on ehdottomasti sitä käytettävä.” Astvatsaturov ei myöskään ole kovin innoissaan nykyisen opposition johtohahmoista, joilla on monilla tausta Jeltsinin hallinnossa sekä epäilyttäviä sidoksia oligarkkeihin.

Venäjän television keskusteluohjelmia Astvatsaturov kuvaa “poliittiseksi teatteriksi”, jossa ennemminkin näytellään eriävien mielipiteiden esittämistä kuin todella kiistellään ideologisella tasolla. Pietarin paikallistelevision toimittajien joukossa on monia hänen entisiä oppilaitaan, mutta harmi kyllä enimmäkseen kehnoimpia, niitä, “joille ei edes pälkähdä päähän sellainen ajatus, että viranomaisten sanoja on mahdollista kyseenalaistaa”.

Omalta osaltaan Astvatsaturov pyrkii pitämään Pietarin keskustelukulttuuria elossa vetämällä vastakulttuuriorientoituneita keskustelutilaisuuksia, vaikka onkin hyvin tietoinen siitä, että asettuu näin tavallaan vastustamaan toista rooliaan Pietarin valtionyliopiston opettajana.

Myös journalistina työskennellyt Gluhovski totesi, että median ongelma ei usein ole niinkään sensuuri vaan itsesensuuri. Toimittajat eivät ole ideologisesti sen motivoituneempia kuin vallanpitäjätkään – vallalla on oman edun ja uran edistämisen ilmapiiri. Internetissäkään ongelmana eivät ole niinkään suorat sensuuritoimenpiteet vaan viranomaisten palkkaamat “keskustelijat”, jotka pyrkivät hukuttamaan kritiikin valtaa myötäilevään hälyyn.

Slavnikova kertoi kokemuksistaan nuorille kirjalilijoille suunnatun Debjut-kirjallisuuspalkinnon koordinaattorina. Hänen valittuaan aktiivisena kansallisbolševikkinä tunnetun Zahar Prilepinin palkintolautakuntaan televisiokanavien edustajat olivat ilmoittaneet, että palkintotilaisuutta ei voida televisioida, mikäli Prilepin on lautakunnassa. Osoittautui, että Prilepinin nimi oli vastikää päätynyt ns. “stoplistille”, joka on viranomaisten nimilista niistä henkilöistä, joita ei saa näyttää televisiossa. Kuten palkinnon kotisivuiltakin ilmenee, Slavnikova ei kuitenkaan suostunut perumaan Prilepinin nimityspäätöstä.

Kuten jokin aika sitten kirjoitin, jostain syystä sähkökirja yritetään lanseerata Suomeen kopioimalla musiikkibisneksessä kamppailun hävinnyttä liiketoimintamallia ja uskottelemalla, että se on “musiikkiteollisuuden virheiden välttämistä“.

Oma arvaukseni on, että kilpailun tulee ennen pitkää voittamaan kuukausimaksullinen palvelu, joka tarjoaa pääsyn erittäin suureen määrään aineistoja ja jossa tilitykset oikeudenomistajille määrittyvät luettujen sivujen pohjalta – siis samalla tavalla kuin Spotifyssa ne määrittyvät kappaleiden kuuntelumäärien perusteella.

Ja jos joku vielä epäilee mallin toimivuutta, kannattaa huomata, että Ruotsissa Spotify on jo ohittamassa iTunesin ja Amazonin eniten oikeuksienomistajille tulouttavana digitaalisen musiikin myyjänä. (Via Lassi A. Liikkanen.)

In an interview with Jacob Herbst, digital sales director at Sony Music Sweden, it was revealed that Spotify is “on track to become the largest single partner we have,” eclipsing the payouts from pay-to-keep services such as Apple’s iTunes and Amazon’s MP3 Store.

Even more impressively, Herbst reveals that some artists on the Sony label make around 80 per cent of their revenue from Spotify alone – proof, if proof were needed, that a streaming model can work for both the consumers and the artists involved.

Pietarilaiskirjailija Andrei Astvatsaturov vierailee ensi viikonloppuna (30.10.-31.10.) Helsingin kirjamessuilla. Idiootin tuore julkaisu Ihmiset alastomuudessa on myynnissä messuhintaan ainakin Venäjän ja Itä-Euroopan instituutin messuosastolla 6e1. Myös kirjakauppojen osastoilta voi kysellä.

Lauantaina kello 11.30 Aino-lavalla keskustelemassa Astvatsaturov, Dmitri Gluhovski sekä Olga Slavnikova. Haastattelijana Tomi Huttunen.

Lisäksi iltaklubilla Pasilan kirjastossa kello 18-23 ensin paneelikeskustelussa kolmikko Astvatsaturov-Gluhovski-Slavnikova + ranskaksi kirjoittava, Venäjällä syntynyt Andreï Makine. Sen jälkeen Pietarin Dostojevski-museon Knut Hamsun -dramatisointi Mysteriat ja musiikkia. Vapaa pääsy, B-oikeudet.

Sunnuntaina kello 12.30 Venäjän ja Itä-Euroopan instituutin messuosastolla 6e1 Astvatsaturov ja suomentaja Tuukka Sandström keskustelevat. Ainakin tämä keskustelu on tarkoitus käydä englanniksi, joten tulkkaustönkkäystä ei tarvitse pelätä vaan everybody please come on yeah.

Kenneth Falckin blogissa on hyvä kirjoitus Akateemisen lanseeraamasta sähkökirjasta, ja myös blogin kommentit ovat lukemisen arvoisia. Kuten Falck toteaa, kirjabisneksessä ollaan digiaikaan siirryttäessä toistamassa samoja virheitä, mitä musabisneksessä tehtiin viime kymmenluvulla.

Musabisneksen isoin mokahan oli asiakaslähtöisyyden unohtaminen DRM-ratkaisuissa. Huonosti toimiva DRM teki latauskaupoista hankalasti käytettäviä ja sai maksuvalmiitkin kuluttajat turvautumaan piratismiin.

Sähkökirjan idea on periaatteessa hyvä, mutta tällä hetkellä se ei yksinkertaisesti ole kovin houkutteleva tuote. Ensinnäkään sähkökirja ei ole edullisempi kuin perinteinen kirja. Toisekseen se ei tarjoa parempaa käyttökokemusta. Jopa sen ekologisuus on kyseenalainen – pitää ostaa aika monta paperikirjaa sähkökirjan sijaan, että lukulaitteen valmistuksesta aiheutuva ympäristökuormitus ylittyy.

Sähkökirja kyllä voisi olla paperikirjaa houkuttelevampi. Äänitemusiikin suhteen joidenkin tuttavapiiriini kuuluvien paatuneiden emäpiraattien tekijänoikeusrikollisuus loppui kuin seinään siinä vaiheessa, kun Spotify tuli – mikä osoittaa sen, että ratkaisevaa on käyttökokemus ja että musabisneksessä olisi alunperinkin kannattanut ajatella käyttäjä- eli asiakaslähtöisesti.

Spotifyn esimerkin mukaisesti sähkökirjabisneksessä pitäisi pyrkiä sähkökirjastoon. Pitäisi luoda palvelu, joka antaa kuukausimaksua vastaan käyttöön erittäin laajan kirjavalikoiman ja jossa oikeuksien haltijoille tilitetään latausten mukaan. Nykyinen sähkökirja ei minua kuluttajana houkuta pätkääkään, mutta riittävän laajan sähkökirjaston tullessa saataville hommaisin sen heti (kyllä, minulla on Spotify Premium).

Piraattituulimyllyjä vastaan taistelu käyttökokemuksen kustannuksella ei yksinkertaisesti kannata. Viime vuosikymmenen DRM-ratkaisut häiritsivät enemmän musiikin kunniallisia kuluttajia kuin piraatteja. Nörttipiraateille DRM oli pelkkä mukava haaste ja aivopähkinä. Jokainen DRM murtuu joskus, ja kun DRM on kerran murrettu, tiedosto on kaikkien saatavilla ilmaiseksi.

Falckin käsittelemässä Akateemisen Kirjakaupan sähkökirjaratkaisussa oman huomioni kiinnitti se, että sen toteuttajaksi on näköjään valittu SecuryCast Oy. Siis täsmälleen sama lafka, jonka tekninen ratkaisu on ollut hallitseva surkeaa käyttökokemusta tarjoavissa äänitemusiikin kotimaisissa latauskaupoissa ja joka sikäli on osasyyllinen siihen, että kotimaisen musiikin latauskauppa on ajautunut niin täydellisesti ulkomaisten toimijoiden eli iTunesin ja Spotifyn haltuun. (Pääsyyllinenhän SecuryCast ei missään nimessä ole, sillä tekninen toimittaja tekee työtään tilaajan ehtojen puitteissa – älyttömien ehtojen vallitessa ei voi syntyä kuin älytön tekninen toteutus.)

SecuryCastin hallitseva asema latauskauppojen teknisenä toimittajana on tosin suurelle yleisölle täysin tuntematon. Itse tutustuin firmaan tehdessäni äänitemusiikin markkinoiden ja piratismin tutkimusta HIITin Musiquitous-projektin toimeksiannosta keväällä 2009.

Tässä hieman tiivistelty ote tutkimusmuistiinpanoistani, jotka on tehty huhtikuun ja toukokuun taitteessa 2009:

Eri latauspalveluja tarkasteltaessa havaitaan, että vaikka niitä näennäisesti on hyvinkin paljon, todellisia vaihtoehtoja on yllättävän vähän. Osoitteessa http://www.latauslista.fi/kaupat/ oli 2.5.2009 mainittu 22 kauppaa. Kyseessä pitäisi olla ÄKT:n kattava lista latauspalveluista, mutta kattavuus on kyseenalaista. Listalta puuttuvat mm. CDON.com ja The Ground, ja toisaalta osa listatuista palveluista ei enää ole toiminnassa.

Tutkittaessa latauspalveluita niiden hinnoittelu alkaa nopeasti haiskahtaa hiukan kartellimaiselta. Ehdottomasti yleisin hinta on 1,39 euroa per kappale ja tarjottu formaatti käyttäjän kannalta epäkiitollinen WMA 192 kbit/s DRM, jonka käyttöä on rajoitettu niin, että kappaleet voi yleensä polttaa “vähintään kolme kertaa” CD:lle ja siirtää “vähintään kolme kertaa” digitaaliseen soittimeen. (Sanan “vähintään” käytöllä pyritään nähtävästi luomaan positiivinen markkinointiviesti, vaikka tosiasiassa tarkoitetaankin “enintään”.) Yleensä musiikin kuuntelu ja usein ostaminenkin vaativat tietyn mediasoitinohjelmiston, joka on kaupan oma eikä toimi kuin Windowsissa. Muita kuluttajan osaa hankaloittavia tekijöitä ovat vaatimus Internet-yhteyden aukipitämisestä musiikkia CD-levylle poltettaessa tai ulkoiseen soittimeen siirrettäessä sekä olematon palautusoikeus (kaupan perumisoikeus).

Kun toistensa kanssa liki identtisiä kauppoja tutkii hiukan tarkemmin, paljastuu niiden tekniseksi toteuttajaksi enimmäkseen yksi ja sama yritys, suurelle yleisölle tuiki tuntematon SecuryCast Oy. SecuryCast Oy on paitsi “palvelun tekninen toimittaja”, usein myös “asiakassuhteesi juridinen vastapuoli sekä maksujen saaja”. SecuryCastin pääasiallisena kilpailijana latauspalvelujen tuottamisessa toimii ruotsalainen InProdicon Ab.

SecuryCastin palveluita ovat Aina Musakauppa (http://musakauppa.aina.fi/), Allthenoise (http://www.allthenoise.com/), Citymarket CM-Store (http://www.cm-store.fi), DNA Musiikkikauppa (http://musiikkikauppa.dnainternet.fi/), download.MTV3.fi (http://download.mtv3.fi/), Download.NetAnttila (http://download.netanttila.com/), Finnairin kanta-asiakkaiden musiikkilatauspalvelu (http://finnairplus.securycast.com/), Funman (http://www.funman.fi/), HeseTV.fi (http://www.hesetv.fi/), Lumo Musiikkikauppa (http://musiikkikauppa.lumonetti.fi/), MediaMilkshake (http://www.mediamilkshake.fi/), NRJ Kauppa (http://www.nrjkauppa.fi), phnet musiikki (http://www.phnetmusiikki.fi/), POP CITY (http://pop.city.fi/), Radio Rock Store (http://store.radiorock.fi/) sekä Tune Download Shop (http://shop.tune.fi/). Pientä palvelukohtaista vaihtelua on, mutta useimmiten kappaleen hinta on 1,39 € ja formaattina WMA 192 kbit/s DRM.

Kaikissa InProdiconin toteuttamissa palveluissa kappaleen yleisin hinta tuntui olevan 1,39 €. InProdiconin palveluja ovat Helsingin Sanomien Musiikkilataamo (http://musiikkilataamo.hs.fi/), MTV Music Shop (http://shop.fi.mtve.com/) sekä Poimuri (http://www.poimuri.fi/). Klikkaamalla esiin MTV Music Shopin käyttöehdot saa ihmetellä, kuinka ikkunan otsikkona on yhä MTVe.com | Music Downloads, mutta käyttöehdoissa puhutaan Helsingin Sanomien Musiikkilataamosta.

Kilpailun vähäisyys on kenties ollut syynä siihen, että SecuryCastin ja InProdiconin bulkkiratkaisut ovat säilyneet hengissä tähän päivään saakka. Musiikkia ei voi ostaa ulkomailta – esimerkiksi Amazonilla (http://www.amazon.com/) olisi latauspalvelu, jossa tarjolla on erittäin laaja valikoima suojaamattomia MP3-tiedostoja, mutta tämä ei ole suomalaisten ulottuvilla. SecuryCastin teknisen ratkaisun levittäytyminen niin monen eri nimen alle saattaa myös hämätä vähemmän valveutuneita kuluttajia kuvittelemaan, että tarpoo Internetin suossa sitten kuinka kauan hyvänsä, hinnat ovat yhteneviä ja tarjolla vain WMA DRM -tiedostoja.

Tekninen toimittaja ei ole kuitenkaan lopullisessa vastuussa hinnoittelusta ja DRM-päätöksistä, vaan ennen kaikkea syynä on levy-yhtiöiden hinnoittelupolitiikka, jossa kopiosuojaamattoman tiedoston myynnistä halutaan suurempi korvaus. Hyvä esimerkki on vain DRM-vapaata musiikkia myyvä The Ground, jonka ei hyvästä yrityksestä huolimatta onnistunut saada myytäväkseen MP3-musiikkia kohtuulliseen hintaan muilta suurilta kuin EMI:ltä.

Näennäinen velttous palvelujen kehittämisessä kuluttajaystävällisempään suuntaan johtuu kenties ennen kaikkea vain siitä, että uusia investointeja ei pieneen bisnekseen haluta tehdä.

Noiden muistiinpanojen tekemisestä on kulunut nyt puolitoista vuotta. Voinee sanoa, että sen jälkeen Spotify on jyrännyt WMA DRM -kaupat aika pitkälti lopullisesti.

Mitä tästä kannattaisi ajatella Akateemisessa ja Suomalaisessa (joka myöskin suunnittelee omaa latauskauppaansa)? Nähdäkseni näillä firmoilla on kaksi mahdollisuutta. Ne voivat – kuten nyt näyttää – pyrkiä sopeuttamaan kuluttajan omiin ehtoihinsa ja taistella piratismia vastaan DRM-häsläyksellä. Silloin peliaikaa on siihen asti, että joku (mahdollisesti ulkomainen) firma tuo Suomen markkinoille ylivoimaisen käyttökokemuksen tarjoavan sähkökirjastotuotteen ja sopii suoraan kustantamojen ja kirjailijoiden kanssa kuten Spotify. Toinen vaihtoehto on olla itse tuo firma.

Tietysti joku voi ajatella, että ylivoimaista sähkökirjastotuotetta ei välttämättä koskaan tule Suomen markkinoille. Mutta niin varmaan ajateltiin musiikkibisneksessäkin ennen Spotifya.

Postiluukustani kolahti viime viikolla kaksi ntamon kirjaa, Teemu Mannisen Säkeitä sekä Erkka Mykkäsen ja Pauli Tapion Kolehti. Molemmat kiinnostavia mutta hyvin erilaisia kirjoja, joissa on molemmissa komeat mutta tyyliltään hyvin erilaiset kannet.

Pari päivää myöhemmin huomasin, että ntamon kustantaja Leevi Lehto, the grand old troll of literary ankkalammikko, on herättänyt jälleen hämmennystä ja keskustelua. Viikko sitten järjestämässään tiedotustilaisuudessa/performanssissa Lehto ilmoitti ntamon “haastavan WSOY:n” ja aukoi samalla päätään perinteisempää kustannustoimintaa harjoittaville yrityksille ja näiden työntekijöille. Perinteinen media ei syöttiin tarttunut, mutta Aleksis Salusjärven Laadunvalvontayksikkö raportoi, ja seurauksena on ollut myös Tommi Melenderin Antiaikalaiseen, Teemu Helteen Neonvaloihin sekä Jonimatti Joutsijärven Vapaasti tilkittyyn laajentunut debatti, jossa isojen kustantamojen kirjailijat ja työntekijät ovat puolustaneet integriteettiään.

Oman huomioni Laadunvalvontayksikön raportissa kiinnitti ennen kaikkea Lehdon erikoinen väite, että ntamo on hänen “kokeellinen taideteoksensa”. Onko ntamolla kokonaisuutena siis jokin taideteokselle ominainen tulkittava taso tai jopa “sanoma”, joka ylittää kirjat? Mikä tämä taso tai sanoma voisi olla?

Tähän perustuu myös ntamon kirjojen uusi ulkoasu, joka on äärimmilleen yksinkertaistettu. Malli on otettu Ranskasta, jossa käytäntö on vallinnut pokkareissa jo pitkään. “Emme maksa kriitikoille kansikuvista, niitä on parempi esitellä taidenäyttelyissä. Nyt eletään tilanteessa, jossa kirjojen kustannuksia on pakko saada alas”, Lehto kertoi. Ntamon kirjoille tuleekin tästä edespäin “kilohinta”, eli hinta määräytyy sivumäärän perusteella. Halvimmillaan kirjat maksavat reilun kympin.

En väitä täysin ymmärtäväni tätä katkelmaa – erityisesti minua hämmentää viittaus “kriitikoille maksamiseen” – mutta yleissävy on mielestäni selvä. Siinä missä avantgarde-runous on jo kauemmin kuin viimeiset sata vuotta kommentoinut kitschiä asettamalla kliseitä sekä kaavamaisia puhetapoja ei-kliseisiin, ristiriitaisiin ja haastaviin yhteyksiin, ntamo pyrkii tekemään päinvastaisen tempun: ntamon uudessa linjassa otetaan avantgarde-runouden sisällöt ja paketoidaan ne mahdollisimman banaalisti ja kaavamaisesti. Muodon tasolla sen kommentti avantgarde-runouteen on siis nihilistinen: “tämä on kaikki vaan tätä samaa” (tätä voidaan myydä “kilohinnalla”).

(Huomautettakoon, että korostan ntamon julkaisemien teosten avantgarde-luonnetta saadakseni sen toimintatavan kitsch-luonteen paremmin esiin. Olen kyllä täysin tietoinen siitä, että ntamo on julkaissut ja julkaisee menestyksekkäästi muutakin kuin avantgarden lippua kantavaa kokeellista runoutta.)

Millä lailla ntamo sitten “haastaa WSOY:n” bisneksenä?

Jos mikä hyvänsä perinteinen kustantamo antaisi kenkää graafiselle osastolleen ilmoittaen, että kustannustehokkuuden takia kirjojen ulkoasu standardisoidaan halpatuotettujen pokkarien esimerkkiä seuraten, tämä ei todellakaan menisi läpi “sisältökeskeisen kirjallisuuskäsityksen” edistämisenä. Lehto kuitenkin naureskelee avoimesti perinteistä kustantamista harrastavien yritysten turhalle vaivannäölle ja ylpeilee sillä, ettei ota minkäänlaisia taloudellisia riskejä. “Tosiasiassa isojen olisi pitänyt irtisanoa paljon enemmän väkeä kuin ne nyt ovat tehneet”, Lehto argumentoi. “Niiden pitää keventää rakennettaan, alkaa toimia eri tavalla.”

Vuoden takaisessa WSOY:n kirjailijakapinassa oli pohjimmiltaan kysymys siitä, ettei vakavarainen kustantamo suostunut sitoutumaan sopimustasolla kirjailijoidensa teosten markkinointiin. Markkinoinnin suhteen Lehto tarjoaa “artist poet total responsibility” -tyyppistä sopimusta.

Mihin Lehdon virnuiluun liittyvä moraalisen ylemmyyden sävy sitten perustuu, jos ntamo kerran haastaa WSOY:n lähinnä olemalla WSOYmpi kuin WSOY?

Lehdon merkitystä 2000-luvulla tapahtuneen kokeellisen runouden nousun taustahahmona on vaikea yliarvioida. Kun itse 2000-luvun alussa aloin ensimmäistä kertaa ylipäänsä lukemaan uutta runoutta, Lehdon nimi tuli nopeasti tutuksi sekä Tuli&Savun sivuilta että eräiden tuttavapiiriini kuuluneiden nuoren polven runoilijoiden puheista. Mutta onko tämä kustannustehokkuutta ja standardisointia ajava sekä uusista markkinoista vaahtoava tyyppi enää ylipäänsä sama kirjallisuudesta kiinnostunut ihminen? Vai onko alkuperäinen Leevi Lehto kaapattu ja tilalle ilmaantunut apurahakirjailijoille katkeroituneen Juha Vuorisen ohjaama zombie, jonka salainen tavoite on banalisoida avantgarde?

Haastattelujen perusteella vaikuttaa siltä, että Lehdolla on kyllä edelleen sama radikaaliin tasa-arvoon perustuva kirjallisuuskäsitys. Pohjimmiltaan häntä tuntuisi ajavan ajatus siitä, että ei ole hyviä ja huonoja makuja vaan ainoastaan erilaisia makuja. Lehtoa kiehtoo

tekstin monipuolisuus ja uuden löytäminen, jotka ovat laatua tärkeämpiä. ”Minun ei tarvitse itse seistä jokaisen kirjan takana, vaan tekijällä on vastuu omasta tekstistään. Totta kai voin keskustella ja pohtia sisältöä tekijän kanssa, jopa työstää runokokoelmaa tarvittaessa. Mutta jos kirjoittaja on jo löytänyt oman äänensä, on oltava varovainen. Se on hänen äänensä, jonka täytyy erottua kaikista muista äänistä”.

Mutta tasa-arvoon metafyysisenä kategoriana sisältyy aina tietty ratkeamaton perusjännite, eräänlainen ansa: sitä voidaan nimittäin tulkita täysin vastakkaisilla tavoilla sekä jokaisen erityisyytenä että kaikkien samanlaisuutena. Estetiikassa tasa-arvo voi merkityksellistyä yhtä lailla väitteenä jokaisen teoksen luovuttamattomasta arvosta ja teosten perustavasta yhteismitattomuudesta kuin eroja väheksyvänä väitteenä kaikkien teosten pohjimmaisesta samuudesta, mikä äärimmäisessä muodossaan voi lähestyä yksittäisten teosten erityisarvon kieltämistä.

ntamossa tämän tasa-arvoon pohjaavan esteettisen ajattelun molemmat puolet ovat alusta asti olleet näkyvissä. Toisaalta kyse on ollut avantgarden suklaarasiasta, joka on tuonut eksoottisia herkkuja niistä kiinnostuneen (pienehkön) yleisön saataville. Toisaalta ntamon kirjatulvan on voinut koko ajan nähdä myös avantgarden makkaratehtaana, missä tärkeintä on silkka julkaisunopeus, joka uhkaa hukuttaa erilaiset ainekset epämääräiseen massaan.

Omasta mielestäni juuri suklaarasiapuoli ntamossa on ollut ja on yhä arvokasta: Lehto on tarjonnut vaihtoehtoisen kanavan kunnianhimoiselle ja kokeelliselle kirjallisuudelle, jolle ei ole niin suurta yleisöä, että sitä kannattaisi perinteisin menetelmin kustantaa. ntamon uudistukset vievät linjaa kuitenkin yhä enemmän makkaratehtaan suuntaan, eikä kyse ole nähtävästi mistään työtapaturmasta. Samaa ajattelutapaa edustavat nimittäin myös Lehdon provokatoriset vaatimukset laadullisen kritiikin muuttamisesta määrälliseksi (“kritiikiksi sopisi hänen mukaansa tähtien jakaminen, jolla kriitikot antaisivat leffatyyliin lukusuosituksia”).

Onko suunnanmuutos pysyvä, jää nähtäväksi.

—

P.S.: Tällä kirjoituksellani pyrin osallistumaan ntamo-debattiin ennemminkin lukijana kuin ntamon kanssa kilpailevana kustantajana. Nimenomaan lukijana vierastan ntamon toimintatapoihin kätkeytyvää määrällis-nihilististä ajattelutapaa, vaikka samalla tajuan oman vähäisen kustantajakokemukseni perusteella, että talous kiskoo kirjallisuusihmisestä helposti esiin sellaisia puolia, joita ennen sen rattaisiin joutumista ei tiedä olevankaan.

Jos joku on silti sitä mieltä, että kustantajan roolini vuoksi minun olisi pitänyt pysytellä vaiti, huomautan vain, että nähdäkseni Lehto arvostelee muita kustantamoja sen verran vapaasti, että suorastaan kerjää vastausta. Ja koska Idiootti ei toimi tarvepainatusperiaatteella, eikä toisaalta moniakaan ntamon teoksia olisi kannattavaa muulla tavoin julkaista, ei Idiootin ja ntamon välillä myöskään ole kovin veristä kilpailua kirjailijoista.

Loppujen lopuksihan kustantaminen on – sekä minulle että varmaan myös Lehdolle – vain epävarma elinkeino, kun taas lukeminen – kirjallisuus – on itse elämää.

1900-luvun ja varsinkin monien Neuvostoliiton virallisiin dogmeihin vaikuttaneiden vulgaarimarxilaisten ajattelijoiden (kuten G.V. Plehanov ja V.I. Lenin) kontribuutioiden jälkeen ei liene ihme, että marxilaisina esitetään nykyään mitä moninaisimpia aivopieruja, joilla ei ole juuri minkäänlaista tekemistä Karl Marxin ajatusten kanssa.

Oma vielä paljon hupaisampi lukunsa on termin “marxilainen” elämä suomalaisessa nettikeskustelukulttuurissa. Leimakirveen käyttelijöiden vahvimpana aseena on tietenkin täydellinen tietämättömyys Marxin kirjoitusten varsinaisesta sisällöstä, ja niinpä marxilaisuutta tuppaa löytymään yleensä nimenomaan sieltä, missä sitä ei ole.

Satuin netissä notkuessani törmäämään jokin aika sitten Jarkko Tontin absurdiin Tolkien-kolumniin, jota nettikeskustelijat olivat luonnehtineet mm. seuraavilla lauseilla: “Tontti lukee ilmeisesti marxilaisten lasien läpi.” “Erinomainen marxilainen Tolkien-luenta.”

Tässä ote kolumnista:

Mitä vastaan ”lännen vapaat kansat” Aragornin ja Gandalfin johdolla oikeastaan taistelevat? Valistusta tietysti. Keskimaalaiset on valjastettu vastustamaan vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa, ajatuksia, jotka kaikkialla uhkaavat perinteisiin nojaavan eliitin etuoikeuksia. Heidät on huijattu vihaamaan ulkomaalaisia, teknologista kehitystä ja kaikkea muutosta, joka uhkaa heidän johtajiensa valtaa.

Ei ole yllättävää, että Taru sormusten herrasta on ulkomaalaisvihaa maahanmuuttokriittisyyden naamiossa lietsovan Jussi Halla-ahon lempikirja. Myös perussuomalaisten rasistilaidan äänillä europarlamentin varapaikalle noussut Sampo Terho fanittaa Tolkienia.

Absurdiahan kolumnissa ei ole se, että Tontti on aivan oikein hoksannut Tolkienin modernia kohtaan tunteman epäluulon. Absurdia on se, että Tontti uskoo poliittisten vastustajiensa edustavan samaa antimodernia ja “valistuksen” vastaisuutta. Nykyinen “laitaoikeisto” ei nimittäin ole sen enempää esimoderni jäänne kuin laitavasemmistokaan, ja jos asiaa Halla-aholta ja Terholta kysyttäisiin, he varmastikin väittäisivät islamismia vastustaessaan nimenomaan puolustavansa valistuksen perintöä. Eivätkä he olisi väärässä. Kansallisvaltio, fasismi, kapitalismi, sosialismi, byrokraattinen totalitarismi, hyvinvointivaltio, ihmisoikeudet, ydinvoimalat, tehomaatalous ja kulutusyhteiskunta ovat kaikki moderneja saavutuksia – eivät siis vain ne, jotka tästä joukosta sattuvat itseä miellyttämään.

Mutta miten “marxilainen” tämä Tontin luenta sitten on? No, näin itse Marx (Pääoma, osa 1, vuoden 1957 painos, ss. 656-7):

Kapitalistisen yhteiskunnan taloudellinen rakenne on kehittynyt feodaalisen yhteiskunnan taloudellisesta rakenteesta, jälkimmäisen hajoaminen on vapauttanut edellisen alkeet.

Välitön tuottaja, työmies, saattoi vasta silloin hallita itseään, kun hän oli lakannut olemasta turpeeseen sidottu ja toisen orja tai oma. Tullakseen vapaaksi työvoiman myyjäksi, joka vie tavaransa kaikkialle, missä sitä ostetaan, täytyi hänen vielä vapautua ammattikuntien vallasta, niiden oppipoika- ja kisällisäännöistä ja häiritsevistä työmääräyksistä. Siten näyttää se historiallinen liike, joka muuttaa tuottajat palkkatyöläisiksi, toiselta puolen vapauttavan heidät palvelijan asemasta ja ammattipakosta; ja ainoastaan tämän puolen ottavat porvarilliset historiankirjoittajat huomioon. Mutta toiselta puolen tulevat nämä äsken vapautetut vasta sitten oman itsensä myyjiksi, kun heiltä on riistetty kaikki heidän tuotantovälineensä ja se tuki ja turva, minkä vanhat feodaaliset laitokset heille tarjosivat. Ja tämän pakkoluovutuksen historia on kirjoitettu ihmiskunnan aikakirjoihin veri- ja tulikirjaimin.

Koska Tontin kolumnissaan hahmottelemassa valistuksen historiassa on mukana juurikin vain se, mistä Marx sanoo, että “ainoastaan tämän puolen ottavat porvarilliset historiankirjoittajat huomioon”, lienee pakko todeta, että Tontin ei-marxilainen Tolkien-luenta taitaakin olla nimenomaan liberaali- ja edistysporvarillinen.

(Ja kyllä, Marx on ihan oikeassa siinä, että pakkoluovutuksen historia on kirjoitettu Keski-Maan aikakirjoihin veri- ja tulikirjaimin.)

Kustantaminen on sikäli mielenkiintoista hommaa, että tässä näkee, mitä ihmiset kirjoittavat julkaisukynnyksen ylittävien teosten lisäksi. Asian epämiellyttävä puoli on se, että joutuu rustaamaan melkoisen määrän hylkäyskirjeitä.

Tulin jo talvella kommentoineeksi sitä erikoista seikkaa, että ihmiset kirjoittajina tuppaavat suosimaan lyhyttä muotoa ja lukijoina pitkää. Runoudessa tämä lukemisen ja kirjoittamisen epäsuhta saa kuitenkin erityisen kummallisia piirteitä: vaikuttaa nimittäin siltä, että runojen kirjoittaminen ei ole koskaan ollut niin yleistä kuin nyt, vaikka samanaikaisesti runouden lukemisen suosio tuntuu olevan aivan pohjamudissa. Tällä en viittaa siihen, että jossakin kuulemma lykätään tarvepainatusperiaatteella kirjoja pihalle nopeammin kuin edes niiden kustantaja niitä ehtii lukea, vaan siihen, että monilla harrastajakirjoittajilla ei ilmiselvästi ole mitään aavistusta siitä, mitä suomalaisessa runoudessa on viimeisen kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden aikana tapahtunut.

Kustantamoon saapuu säännöllisesti käsikirjoituksia, joiden kirjoittajien sinänsä varsin kunnioitettava ja hyvää tarkoittava motivaatio runonkirjoittamiselle kumpuaa lähinnä oman jokapäiväisen elämän havainnoinnista tai jostakin traagisesta kokemuksesta. Ongelmana on vain se, että joillakin heistä ei kaikesta päättäen ole juuri minkäänlaista nykyisen runokentän tai runouden historiankaan tuntemusta. Tämä tuntemus olisi kuitenkin kirjoittajalle usein varsin hyödyllistä, koska sen avulla voi havaita, josko jokin valittu aihe tai sanontatapa on jo kovin käytetty ja kulunut.

Sinänsä en pidä mitenkään moitittavana ns. ikuisuusaiheista kuten vaikkapa rakkaudesta tai luonnosta kirjoittamista. Mutta käsitellessään ikuisia aiheita uuden kirjallisuuden olisi aina pystyttävä perustelemaan olemassaolonsa jollakin uudella näkökulmalla tai uudella kuvaamisen tavalla. Muuten se ei oikeastaan edes ole uutta kirjallisuutta vaan ainoastaan vanhan kopioimista ja toisintoa.

Kirjoittamisen iloa ei tietenkään lainkaan heikennä se, että ei lukeneisuutensa vähäisyyden takia tunnista sanontansa kuluneisuutta. Vaikka ruuti on jo keksitty, on kiva keksiä lisää ruutia.

Suosittelen silti kirjoittajina kehittymään pyrkiville runoilijoille erityisesti uusien runokokoelmien lukemista. Jos ei lue, voi olla vaikeata hahmottaa sitä moninaisuutta, mikä tällä hetkellä vallitsee suomalaisessa runoudessa. Ja vaikka runoilija itse olisi enemmän inspiroitunut klassikoista, hänen oma työnsä vertautuu markkinoilla ja kriitikoiden mielissä kuitenkin ensisijaisesti muihin uusiin runokokoelmiin, ei klassikoihin.

Käväisin tänään Kotkassa kirjoja myymässä. Katariinan katukarnevaalin yhteydessä Armisen Kari lausui asukastoimikunnan tilauksesta kirjoittamansa runon, jota pyysin Karilta Idiootin sivuilla julkaistavaksi. Aiheena tietysti Katariinan kaupunginosa ja sen historia.

Täältä löytyy, olkaa hyvä.

Antiaikalainen kirjoittaa: “Jos kirjailijat siis ovat jollekin vastuussa, niin kirjallisuuden traditiolle.” “Monet sellaiset tekniikat, joita lukijat aluksi vierastivat, kuten esimerkiksi tajunnanvirta, ovat romaaneissa nykyään arkipäiväisiä, osa traditiota. Tällaista edistymistä ei olisi tapahtunut, jos lukijat olisivat maksavan asiakkaan rooliinsa vedoten pakottaneet kirjailijat kirjoittamaan sovinnaisimmalla mahdollisella tavalla.”

Vaikka tavallaan jaan Antiaikalaisen kirjallisen sovinnaisuuden ja yleisön mielistelyn vastaisen paatoksen, minusta tradition – kaanonin – käsittely universaalien kirjallisten “tekniikoiden” ja niiden “edistymisen” perspektiivistä on aivan yhtä ongelmallista kuin suuren yleisön odotusten täyttämisen vaatimus. Jää helposti huomiotta, että kirjallisen tradition “edistys” on todellisuudessa usein hyvin katkonaista ja epäjohdonmukaista. Joku kirja saatetaan lytätä aluksi, mutta sitten pitkällä aikavälillä se saattaa hiipiä kaanoniin, toisaalta jotain teosta voidaan aluksi ylistää ja lukea laajalti, mutta myöhemmin kirja saattaa painua unohduksiin – kuolla jollekin sukupolvelle ja ehkä herätä seuraavalle sukupolvelle uudelleen henkiin. Jotkut teokset liittyvät kaanoniin melko pysyvästi, mutta silti niitä ei jossain vaiheessa enää juurikaan lueta ja jopa kirjallisuudentutkijat alkavat perustaa niitä koskevat mielipiteensä kirjallisuushistorioissa toistuviin heittoihin, jotka joku auktoriteetti on joskus tehnyt. (Kuvittelenko vain, vai miten minusta tuntuu, että hyvin harva ainakaan oman sukupolveni suomalaisista kirjallisuudenharrastajista on oikeasti lukenut Goethea? Tai Racinea tai Corneillea, vaikka Molière on kaikille tuttu?)

Mikä siten ylipäänsä on tämä elitistinen vaatimus “vastuusta traditiolle”? Eikö todella vallankumouksellinen uusi tekniikka, näkökulma tai aihe ole syntyessään nimenomaan katkos traditiossa – siis jossain mielessä vastuuton ele, kapinaa ja keskisormen näyttämistä? Onko kanonisoitu esteettinen tekniikka ylipäänsä koskaan täysin erotettavissa ideologis-poliittisesta hegemoniasta? Onko esimerkiksi nykyisessä Suomessamme sanomalehtien kulttuurisivujen kirjallisuuskritiikkidiskurssi jotenkin ongelmattomasti erotettavissa akateemisen keskiluokan poliittisesta vallasta?

Walter Benjamin käsittelee muistaakseni jossakin kirjoituksessaan vallankumousta hetkenä, joka äkillisesti merkityksellistää kaikki sitä edeltäneet epäonnistuneet vallankumousyritykset, tavallaan rehabilitoi historian umpikujat. Tuon ajatuksen valossa voi nähdäkseni tarkastella myös kirjallisia vallankumouksia: joku kirjallinen tekniikka näyttää jälkikäteen edistykselliseltä vain silloin, kun sen yrittämä vallankumous ja sen välittämä näkökulma ovat todella muuttaneet tradition suuntaa, toisin sanoen vain silloin, kun sen muokkaamasta tulevaisuudesta käsin nähdään kyseessä olleen onnistunut vallankaappausyritys.

Tämä esteettinen valta ei välttämättä ole pysyvää eikä se ole olemassa jollain omalla, yhteiskunnallisesta todellisuudesta irrallisella tasollaan. Hyvä esimerkki on venäläisen kirjallisuuden kehitys 1900-luvun Venäjällä: Neuvostoliiton syntyessä avantgarde nousi kunniaan, sitten 30-luvulla palattiin äkisti realismiin (tai mikä samaa ideologista todellisuutta jakamattomasta nykylukijasta voi vaikuttaa “realismilta”), kunnes lopulta Neuvostoliiton hidas ideologinen rappio palautti dissidenttikirjallisuuden kautta venäläisen kirjallisuuden tradition osaksi “porvarillisen” maailman traditioita. Käsitykset kirjallisesta traditiosta sekä oikeasta ja edistyksellisestä tekniikasta elivät toisin sanoen poliittisen ideologian muodonmuutosten mukana – sekä ideologiaa heijastaen että sitä vastustaen ja siihen vaikuttaen.

Toinen esimerkki voisi olla Jane Austenin romaanien vastaanotto. Toisaalta suuren yleisön ja toisaalta kirjallisen eliitin Austenia koskevien mielipiteiden muuttuminen vaikuttaa olleen läheisesti kytköksissä sekä populaarien että akateemisten naisasialiikkeiden ja feminististen ajattelusuuntauksien muuntautumisiin ja vaikutusvallan kasvuun. Mitä Austenille olisi tapahtunut ilman naisasian edistymistä? Epäilemättä hänen feminiininen näkökulmansa olisi tuominnut hänet kaanonin ulkopuoliseksi kuriositeetiksi.

Antiaikalaisen esittelemä Kunderan Petetyt testamentit, joka on ilmestynyt suomeksikin Jan Blomstedtin kääntämänä, on minusta aika problemaattinen esseeteos. Itseäni hämmästytti erityisesti Kunderan adornomainen tapa teilata koko rock-musiikki ja siihen liittyvä kulttuuri täydellisen tietämättömyyden suomalla varmuudella. Tämä tietyn klassisen musiikin entusiastiryhmän standardikaunaa edustava ahdasmielinen näkökanta ei enää tänä päivänä ainakaan Suomessa vaikuta olevan kovin yleinen, vaan monet klasaripuolen tyypit ovat kiinnostuneita myös populaarimusiikista ja päinvastoin – erilaisia lähestymistapoja musiikkiin ei pidetä toisiaan poissulkevina eikä toisen musiikin suuntauksen harrastajia vihollisina.

Hämmästyttävintä Kunderan rock-teilauksessa on se, että Petettyjen testamenttien terävin kärki on suunnattu nimenomaan sellaista oikeusjuttukulttuuria vastaan, missä poliittinen tai metafyysis-ontologinen syytös tarttuu johonkin yksityiselämän tai taiteellisen tuotannon piirteeseen ja siirtyy siitä metafyysistä aasinsiltaa pitkin koko henkilön tai taiteen suuntauksen suomintaan ja tuomintaan. Käytettyään satoja sivuja tällaisen käytöksen moralisointiin ja siitä varoitteluun Kundera suorittaa omituisen älyllisen kuperkeikan ja lyttää täsmälleen varoittamallaan tavalla koko valtaisan laajan ja heterogeenisen rock-musiikin naiivien typerysten hedonismiksi. Tällaisen korkeataiteen traditiosta irrottamisen eleen jälkeen onkin sitten jo täysin turhaa kysyä, mikä on vaikkapa Jim Morrisonin suhde Nietzscheen ja kreikkalaiseen tragediaan, Till Lindemannin suhde Hölderliniin tai Hande Nurmion suhde Majakovskiin ja A.W. Yrjänän suhde gnostilaisiin mystikkoihin.