Eli Neuvostoliiton ja Venäjän kulttuurihistoriaa klikkailemassa

Ei liene yllättävää, että kirjallisuudentutkijan kirjoittamassa romaanissa on roppakaupalla intertekstuaalisuutta. Etenkin, kun kyseessä on autobiografinen romaani. Tai pseudoautobiografinen.

Andrei Astvatsaturovin romaanin Ihmiset alastomuudessa takakannen kuvituksena on oheinen, Rodinilta muotonsa lainaava kuva. Siinä on listattu osa Astvatsaturovin viittailun kohteista. Mutta vain osa. Alkuteoksessa on itseasiassa niin paljon viittauksia, että suomentajana oli pakko nostaa kädet pystyyn. Jos kaikki suomalaiselle lukijalle avautumattomat alluusiot olisi yrittänyt kirjoittaa auki, kirjasta olisi tullut valtava alaviitteiden viidakko. Niinpä tein yksinkertaisen periaatepäätöksen: jos tekstissä puhutaan suoraan jostakin elokuvasta, kirjasta tai muusta sellaisesta, joka ei kuulu suomalaisen lukijan yleistietoon ja johon on erittäin vaikeaa tai mahdotonta saada selvitystä googlettamalla, alaviite on välttämätön. Muussa tapauksessa ei.

Nämä muut tapaukset ovat kuitenkin hieman jääneet kaivelemaan. Viittaukset kun eivät Astvatsaturovin romaanissa ole pelkkä mauste, lukijoiden oivallettavaksi jätettyjä pieniä vitsejä tai kommentteja keskusteluihin, joita Venäjällä on käyty. Alluusiotekniikka on temaattista. Ihmiset alastomuudessa alkaa:

Kerran keskustelin tyttöystäväni kanssa siitä, kuinka ihmiset usein rakastuvat televisio- ja filmitähtiin. Siinä ei ole mitään ihmeellistä: ihmisten on mahdotonta elää ilman esikuvia. Mutta minusta tuntuu, että tuohon rakkauteen kätkeytyy pakottava logiikka. Eräs tuttavani oli nuoruudessaan rakastunut italialaiseen näyttelijättäreen Monica Vittiin. Hän teki sittemmin väitöskirjan Tšehovista. Toinen rakasti Marilyn Monroeta. Nykyään hän johtaa vähittäiskauppaketjua. Kolmas rakasti amerikkalaista pornotähteä. Hän on rikollisuuteen taipuvainen henkilö, joka työskentelee bandiittina pienehkössä provinsiaalisessa kaupungissa.

Tämä “pakottava logiikka” on jotain, mistä päähenkilö ei kaikilta osin pidä. Hän alkaa muistella, mutta ei pysty luottamaan muistiinsa:

Ensimmäisen kerran rakastuin joskus seitsemänkymmentäluvun keski- tai loppupaikkeilla laulajatar Taisja Kalintšenkoon. – –

Muistan, että Taisja Kalintšenko lauloi laulun metsäkauriista, jonka piti kiidättää hänet (Taisja) “metsäkauriiden maahan”.

Tai ehkä metsäkauriista lauloi sittenkin Vedištševa?

Joka tapauksessa Taisja Kalintšenkolla oli sairaanhoitajan sivurooli pitkässä elokuvassa Koko jäljellejääneeksi elämäksi. Ja sen vuoksi rakastuin häneen. Rakastin häntä enemmän kuin äitiä tai isoisää, enemmän kuin omaa itseäni, enemmän kuin Leniniä.

Alussa asetettu linja pysyy. Yrityksestä huolimatta jää epäselväksi, kuka metsäkauriista lopulta lauloi. Kertoja-päähenkilö ei ole oman tarinansa herra. Hänellä ei oikeastaan ole omaa tarinaa: kertoja ponnistelee tavoittaakseen tarinansa, mutta pohjimmiltaan “oma tarina” on pelkkä metanarratiivi, joka kietoo yhteen faktan ja fiktion sekä omat ja toisten kokemukset. Raja itsen ja muun maailman häilyy: ulkopuoliset äänet ikään kuin tunkeutuvat kertojan äänen läpi, sotkeutuvat siihen ja kyseenalaistavatkin sen. Kertoja tavoittelee kokemuksensa ydintä, mutta tämä autenttisuuden pyrkimys kompastuu jatkuvasti toisiin ihmisiin ja toisiin teksteihin.

Varsin monet näistä teksteistä ovat maailmankirjallisuutta tai -kulttuuria. Mutta monet ovat perivenäläisiä tai neuvostoliittolaisia, ja juuri näistä viittauksista suurta osaa ei ollut mahdollista toteuttaa suomennoksessa sen vuoksi, että alkuteosta ei ole koskaan käännetty. Osa toteutuneistakin on niin hämäriä, että suurin osa lukijoista ei niitä pysty hoksaamaan. En itsekään olisi alkuteoksen viittauksista oivaltanut kuin pienen osan ilman kirjailija Astvatsaturovin suopeaa apua.

Seuraavassa käyn läpi joitakin (en missään nimessä kaikkia) alluusioita, joita suomennoksessa on tai pitäisi olla. Etenen sivunumeroittain. Kuten lienee selvää, viittausten kohteet eivät ole valikoituneet snobistisen “hyvän maun” läpi tai edes katu-uskottavamman camp-huumorin kautta, vaan ne palvelevat toista tarkoitusta. Astvatsaturovin kertojan muisti on romuvarasto, jossa on sekaisin kaikki koettu ja luettu ja kuultu ja nähty. Niinpä linkkien takaa löytyy paitsi lisätietoa myös niin kovan luokan neukkuiskelmää, että kannattaa ehkä harkita votkapullon avaamista ennen kuin alkaa klikkailla.

78-79 Mihail Svetlovin useaan kertaan sävelletyn Granada-runon on aiemmin suomentanut kokonaisuudessaan Taisto Summanen kokoelmaan Uuden runon Venäjä. En saanut kuitenkaan kääntäessäni tuota teosta käsiini ja lisäksi Lahden kaupunginkirjaston Runotietokannasta löytyvät ensisäkeet (”Päin taistoa tuiminta ratsastettiin, ja Jablotško-laulu soi hurjasti niin”) käännettyine sanajärjestyksineen lupailivat niin vanhahtavaa kieltä, että päätin mieluummin riimitellä pätkästä oman käännökseni.

147 “Mikään ei kiinnosta heitä, vaikka eivät he tosin ole laiskojakaan.” Aleksandr Puškin, Matka Erzerumiin vuoden 1829 sotaretken aikana (suom. Erkki Peuranen, Imprimatur 2006), s. 34: “Me olemme laiskoja, eikä meitä mikään kiinnosta…”

148 “Se ojentaa kaupunkilaisille suurten aukioidensa kämmenet, se odottaa, että niillä tanssisivat tyttöset…” + s. 164 “Tekisi oikeastaan mieli lähteä Tverskajalle, hengittää täysin rinnoin heinäkuun ilmaa, sukeltaa vihreiden puistokujien huminaan.” Näissä kohdissa varioidaan Neuvostoliiton Frank Sinatran eli Muslim Magomajevin biisiä “Lutšši gorod Zemli“. Moskovasta kertovan kappaleen nimi tarkoittaa “Maailman paras kaupunki”, joten ei varmaan yllätä, että kyseessä on maailman paras biisi. Täyttä rautaa rajan takaa. Iskee sieluun syvälle kuin totalitarismi. Sanat Leonid Derbenjov, sävel Arno Babadžanjan.

149-150 “Moskova ei ole mikään takahikiä, jossa lykkäät kyläneuvoston puheenjohtajalle puoli litraa ja homma on hanskassa: sinulle järjestetään sapuskaa ja katto pään päälle.” Alkutekstissä takahikiä on Malye Pjatki, “Pienet Kantapäät”. Kyseisenniminen provinsiaalinen kylä löytyy ainakin Suomessa tuntemattomasta neuvostokomediasta Prazdnik Neptuna (”Neptunuksen juhla”, 1986), mutta en ole varma, onko tämä yhteys jotenkin erityinen. Nimellä saattaa olla ollut muutakin elämää populaarikulttuurissa.

150 “Hän täyttyy tämän kaupungin arvaamattomuudesta, luova henki käärii sen hänen tekstiensä taidokkaisiin juoniin. Käärii kuten tavaran pakettiin ja hän, levoton ja itsepäinen, saa hurmioituneen yleisön jonottamaan nimikirjoituksia ja kustantajat kärräämään hänelle läjäpäin rahaa.” Kursivoidut kohdat viittaavat Anna Germanin kappaleeseen “Nadežda” (”Toivo”). Sanat Nikolai Dobronravov, sävel Aleksandra Pahmutova.

“zaporogeilta Turkin sulttaanille”. Viittaa Repinin maalaukseen Zaporogit kirjoittavat kirjettä Turkin sulttaanille.

“Moskova uskoo vihdoinkin kyyneliin”. Viittaa elokuvaan Moskova ei usko kyyneliin.

“Uskoo kun näkee. Mitään muuta sille ei ole jäänyt.” Tässä kohtaa viitataan taas Anna Germanin biisiin, tällä kertaa kyseessä on “Odin raz v god sady tsvetut” (”Kerran vuodessa puutarhat kukkivat”). Sanat Mihail Rjabinin, sävel Vladimir Šainski.

151 “Vilpittömät, rehelliset journalistit kirjoittavat usein itsenäisissä ja uusissa sanomalehdissä”. Tässä viitataan ironisesti tunnettuihin oppositiohenkisiin ja joskus aika itsetietoisiin lehtiin Nezavisimaja gazeta (”Itsenäinen sanomalehti”) ja Novaja gazeta (”Uusi sanomalehti”).

152 “et paikallisten luettelossa”. Alkukielisenä ehkä hiukan helpommin oivallettavissa olevaa leikittelyä Boris Vasiljevin romaanin Ei kaatuneiden luettelossa -nimellä (suom. Pirjo Laine, Karisto 1979). Enpä usko, että monessakaan päässä lamppu syttyi tätä kohtaa lukiessa…

153 “Ajat esimerkiksi autoa.” jne. Tämä unelmointikohta on *kuulemma* viittaus Jevgeni Griškovetsin tekstiin, jota hän lukee Bigudi-yhtyeen musisoinnin päälle. En ole selvittänyt, mistä biisistä tarkalleen ottaen on kyse. Venäläisen rocklyriikan asiantuntija Tomi Huttunen kenties tietäisi?

155 “Sinun, kuten laulussa sanotaan, on kosto, ja sinä olet maksava.” Viittaa Anna Kareninan mottoon, jonka kertoja Astvatsaturov seuraavalla sivulla paikantaa olevan “Matteuksen evankeliumista. Tai Luukaksen”. Tosiasiassa Tolstoin jae on Room. 12:19, minkä kirjailija Astvatsaturov epäilemättä varsin hyvin tietää. Nykyisessä raamatunkäännöksessä jae kuuluu: “Minun on tuomio, minä maksan tekojen mukaan”. Moton muotoilu on hiukan erilainen kaikissa Anna Kareninan suomennoksissa: “Minun on kosto, ja minä olen maksava.” (Lea Pyykkö) “Minun on kosto, ja minä tahdon kostaa.” (Ulla-Liisa Heino) “Minun on kosto ja minä tahdon kostaa.” (Eino Kalima)

“Tolstoin, pahan vastustamisesta kieltäytyvän kyntömiehen”. Tässä “pahan vastustamisesta kieltäytyminen” viittaa vanhan Tolstoin Vuorisaarnasta ammentaneeseen radikaalikristilliseen oppiin, jonka mukaan pahaa ei saa vastustaa pahalla. Niin ja tosiaan, sen lisäksi, että Tolstoilla oli 13 lasta vaimonsa kanssa, hän telmi aika reippaanlaisesti myös talonpoikaisnaisten hameiden alla.

156 “On suuria korvia, jotka muistuttavat takiaisen lehtiä, ja pieniä, jotka ovat viiden ruplan kolikon kaltaisia; on parabolisten antennien lailla törröttäviä korvia” jne. jne. jne. Tämä Anna Kareninasta alkunsa saava korvien tyypittely lainaa muotonsa Henry Millerin Kauriin kääntöpiirin (suom. Risto Lehmusoksa, Gummerus 1969) kuuluisasta pillulistauksesta.

159 “Kerrottava siitä, miten söin // koiran / hyppyrotan / makkaravoileivän” jne. jne. Tämä joycemainen sapuskalista on alluusio paitsi Joyceen myös Jevgeni Griškovetsin suomentamattomaan teokseen Kak ja sjel sobaku (”Kuinka söin koiran”, 1998).

160 “Jos haluat menestyä, jos et halua, että sinut syödään, jos haluat onnensoturina tavoitella kultaista kypärää etkä päätyä vankilaan, älä ole stellerinmerilehmä, naiivi ja hyvä.” Viittaa tunnettuun neuvostokomediaan Onnensoturit (1972).

163 “Kuinka minä ja kuinka minua…” Viittaa Igor Jarkevitšin samannimiseen teokseen, jota ei ole käännetty.

165 “Pöydällä edessäsi on lautasellinen kilpikonnakeittoa. Seinän vieressä on akvaario, jossa on koralleja Punaiseltamereltä…” Viittaa elokuvasta Kerran vielä rakkaudesta tunnettuun kappaleeseen “Bumažnyi korablik” (”Paperilaiva”), jonka esittää näyttelijä Tatjana Doronina. Sanat Novella Matvejeva, sävel Aleksandr Fljarkovski. Kappaleessa unelmoidaan kilpikonnakeitosta ja koralleista, mutta laiva, johon laulun sankaritar astuu, osoittautuu eilisestä sanomalehdestä väsätyksi. Punainenmeri ei tule biisistä vaan viittaa romaanin ensimmäiseen lukuun. Elokuvaan Kerran vielä rakkaudesta viitataan vielä kerran sivulla 185. Siellä on ihan alaviitekin.

“Uneksit maineesta tuulentuvan ja naisesta kuvan.” Alkutekstissä on tässä kohtaa riimitelty, parodinen viittaus Aleksandr Blokin tunnettuun runoon, jonka Martti Larni on kääntänyt nimellä “Unohdin hyveet…” antologiaan Venäjän runotar (toim. V.Kiparsky ja Lauri Viljanen, 1946). Suomennoksessa on viittaus Martti Larnin versioon, joskin eri kohtaan kuin Astvatsaturovilla. A.A. viittaa ensimmäisiin säkeisiin, itse tein viittauksen viimeiseen säkeistöön, koska Larnin käännöksessä ensimmäiset säkeet ovat muuntuneet melko tunnistamattomiksi (ja tylsiksi). Myönnän kyllä olevani erittäin yllättynyt, jos yksikin lukija on tämän viittauksen hokannut. Mutta eihän kirjoja lukijoita varten tehdä vaan ikuisuutta.

“Ja hänellä on sinun päällystakkisi ja sielusi ja ajatuksesi.” Tässä viitataan sekä Gogolin Päällystakkiin että Tšehovin Vanja-enoon. Viittaus Vanjaan on aika epäselvä, sillä Venäjällä tunnetuksi tullut repliikki ei ainakaan Martti Anhavan suomennoksessa ole säilyttänyt alkutekstin erikoista muotoa. Kyseessä on siis lääkäri Astrovin repliikki toisesta näytöksestä. “В человеке должно быть все прекрасно: и лицо, и одежда, и душа, и мысли.” / “Ihmisessä pitää kaiken olla kaunista: kasvojen, vaatteiden, sielun, ajatusten.” Venäjää osaamattakin voi huomata, että Anhavan käännöksestä on kadonnut erikoisen monta kertaa toistuva sana “и” eli “ja”. Alkutekstissä kyseessä ei ole pelkkä luettelo, vaan Astrov nimenomaan tahtoo korostaa, että pelkillä kauniilla kasvoilla ja vaatteilla ei vielä pitkälle pötkitä. Tokihan tämä selviää repliikin jatkosta, mutta lentäväksi lauseeksi Anhavan versio ei kelpaa samalla tavalla kuin alkukielinen repliikki, koska olennainen merkitystaso on hämärtynyt. Tšehovin repliikki olisi ehkä pitänyt kääntää sekä – että tai niin – kuin -rakenteella. Esimerkiksi: “Ihmisessä pitää kaiken olla kaunista: niin kasvojen kuin vaatteiden kuin sielun ja ajatustenkin”. Tšehovin lisäksi tässä viitataan vielä mutkan kautta myös Venedikt Erofejevin kulttikirjaan Moskova-Petuški (suom. Esa Adrian, Gummerus 1990), tuohon alkuperäiseen juoppohullun päiväkirjaan, jossa viinahoureinen päähenkilö päästyään lopulta Petuškin asemalaiturille huomaa, että hänessä vapisee “jo kaikki – kasvot ja vaatteet ja sielu ja ajatukset”.

165-166 “Friedrich Nietzsche kovasti hämmästeli, että miksi lahjoittaa myyrälle siivet ja ylpeitä luulotteluja. Miksi panna isot lasit hänen silmilleen ja lähettää hänet teatteriin?” – Iloisen tieteen fragmentti 86. Venäläisestä versiosta löytyy kiikarit, mutta J.A. Hollon mielestä kyseessä ovat “isot lasit”. Tiedä sitten, mitä löytyy saksankielisestä alkutekstistä… (Saksaahan en osaa.) Andrei Astvatsaturovin isä Aleksei on muuten Venäjällä tunnettu Nietzsche-tutkija.

166 “Sepitetäänpä eepos, mihin tulevat sekä pimeyden ja valon voimat…” Tämä viittaa ensisijaisesti Sergei Lukjanenkon suosittuihin fantasiakirjoihin (Notšnoi dozor ja Dnevnoi dozor eli “Yövartio” ja “Päivävartio”) sekä niiden pohjalta tehtyihin leffoihin, joskin viittaus sopii suurinpiirtein kyllä mihin tahansa geneeriseen fantasiamättöön. Suomessa Notšnoi dozor -elokuvaa markkinoitiin älyvapaalla “käännöksellä” Night Watch – Yövahti.

“Tai päinvastoin syljetään neljä kertaa kotimaan ja kaiken elävän päälle.” Viittaa Vladimir Sorokinin käsikirjoittamaan ja Ilja Hržanovkin ohjaamaan elokuvaan 4, josta löytyy varsin ankaraa häröilyä.

“Asetumme vastahankaan, kärsimme desesseintesiläisesti.” J.-K. Huysmansin romaanin Vastahankaan (suom. Antti Nylén) päähenkilö on ääriesteetikko des Esseintes.

167-175 eli luku “Pasin tie”. Ensisijaisena parodian kohteena tässä on Vladimir Sorokinin Trilogia eli Jää, Bron tie ja 23000 (ilmestyivät 2002, 2004 ja 2005). Trilogiaa ei ole suomennettu, vaikka muita Sorokinin teoksia kyllä on. Vaikka Sorokin-viittaus ei varmaan ole auennut juuri kenellekään, yleisemmällä tasolla luvussa parodioidaan kaikenlaista hörhöä fantasiafiilistelyä, mikä toivoakseni välittyy käännöksestäkin.

Muutama selityksen sana lienee kuitenkin paikallaan. Trilogia on spefi-eepos, jossa “heränneistä” koostuva kultti tavoittelee kosmista yhteyttä ja näkee muun ihmiskunnan sieluttomina “lihakoneina”, joita voi listiä miten lystää. Jäseniä poppoo hankkii pieksämällä porukkaa mystisellä meteoriittijäällä rintakehään niin kauan, että “sydän puhuu” ja lausuu ihmisen tosinimen, joka on yleensä jonkinlainen urahdus tyyliin Hram, Bro tai Ha. Kahelista juonesta huolimatta Trilogia ei ole otteeltaan samalla tapaa suoraviivaisen satiirinen kuin esimerkiksi Sorokinilta viimeksi suomennettu Pyhän Venäjän palveluksessa (suom. Arvi Perttu, Like 2008). Sorokinille tyypillisten transgressioiden sijaan teoksessa haetaan transsendenssia, meininki on mystistä ja sävy paikoin lähes harras. Kenties juuri tästä syystä Trilogia on ollut suosittu Sorokinin muuta tuotantoa vierastavien keskuudessa. Toisaalta osa Sorokinia muuten ylistäneistä kriitikoista on suhtautunut Trilogiaan nuivasti.

Astvatsaturovin parodiassa suoria Sorokin-viittauksia ovat ensinnäkin kornit “fantasianimet”. Pääparin nimiin (PAS ja KA) kätkeytyy vielä toisenkin tason piikki, sillä Sorokin on tunnettu kirjallisesta koprofiliastaan. (PAS ja KA ovat alkutekstissä GAV ja NO, mikä tarkoittaa tosiaan sitä itseään. Normaali kirjoitusasu on “govno”, mutta painoton o ääntyy a:na.)

Myös sinisen ripottelu ympäriinsä on intertekstuaalista, sillä Trilogian kulttiin kuuluvilla on kaikilla vaaleansiniset / taivaansiniset (”goluboi”) silmät, ja mystinen meteoriittijääkin on vaaleansinistä. Itseasiassa tämä sinistely ei Sorokinilla rajoitu Trilogiaan, vaan vaaleansininen on hänellä ulosteiden tapaan muuallakin tuotannossa toistuva teema. Vuosituhannen vaihteessa Sorokinin Goluboi salo eli “Vaaleansininen rasva” sai Venäjällä aikaan jopa kirjarovioita, näistä Ville Ropposen suomentamista otteista käy varmaan ilmi miksi. (Puhekielessä vaaleansininen muuten konnotoi homoseksuaalisuutta. Mielestäni on hyvä kysymys, kätkeytyykö Goluboi salon nimeen viittaus myös Pasolinin Saloon. Joku Sorokin-tuntija kenties osaisi sanoa. Nähdäkseni monet piirteet yhdistävät Pasolinia ja Sorokinia: ainakin koprofilia, mieltymys pastisseihin ja muotokokeiluihin, estetismi ja poliittisen nihilismin kanssa flirttailu.)

Luvun alussa Astvatsaturov vihjaa Sorokinin pöllineen teoksiinsa ideoita eräältä tanskalaiselta (nähtävästi Peter Høeg) ja eräältä amerikkalaiskirjailijalta (nähtävästi Kurt Vonnegut). Myös sivun 169 heitto sosialistisesta realismista liittyy Trilogiaan, jonka tietyissä jaksoissa Sorokin on todella ammentanut suoraan sosialistisen realismin perinteestä. Tietysti Sorokin on ylipäänsäkin tunnettu nimenomaan pastissin mestarina; tässäkään valossa ei liene yllättävää, että Astvatsaturov tehdessään Sorokin-parodiaa ujuttaa sekaan järjettömän kasan alluusioita, joista vain pieni osa säilyi suomennoksessa.

Sorokinin lisäksi interteksteinä ovat neuvostoaikaiset iskelmät ja muu vastaava, mikä on kyllä enemmän linjassa Astvatsaturovin romaanin muidenkin lukujen kanssa.

168 “Kolja Koškin jättää opiskelun, vaimon, lapset, joita hänellä ei tosin vielä ole, ja matkaa ihmisten luota sinne, missä synkkänä seinänä nousee Uralvuoristo. Ei, yritetäänpä uudestaan: sinne, missä synkkinä järkäleinä kohoavat Uralvuoret, etäiset kuin uni. (No niin, paljon parempi.) Kolja Koškin vaeltaa välillä kadottaen tai sekoittaen jäljet, hän kulkee läpi sumun, pakkasen ja pyryn, ohi kärsimyksen kaupunkien, kirkkojen ja kapakoiden, kaukaisten tulipaikkojen, areenoiden ja epäjumalten temppeleiden, ohi vuorenrinteiden kavahtaen hydria ja käärmeitä.” Tässä kohtaa “Pasin tie” -lukua tarina muuttuu oikeastaan yhdeksi isoksi alluusioläjäksi, sillä käytännössä jokainen Kolja Koškinin matkan paikoista viittaa johonkin tekstiin. Suomennoksesta välittyy (jos välittyy) oikeastaan vain Dante-viittaus (”Ma johdan kaupunkihin kärsimyksen”. Jumalainen näytelmä, Eino Leinon suomennos. Helvetin kolmas laulu.) Alla listattuna loput.

“Uralvuoret, etäiset kuin uni”. Ada Jakuševan kappaleesta “Moi drug risuet gory” (”Ystäväni piirtää vuoria”).

“välillä kadottaen tai sekoittaen jäljet”. Igor Korneljukin kappaleesta “Gorod, kotorogo net” (”Kaupunki jota ei ole”, tunnettu tv-sarjan Banditski Peterburg eli “Bandiittinen Petteri” “Rikollinen Pietari” tunnussävelmänä). Saman kappaleen sanoja lainaa myös seuraavalla sivulla lause “mistä vaeltaja vain löytääkään suojan”.

“läpi sumun, pakkasen ja pyryn”. Aleksandr Gorodnitskin kappaleesta “Sneg” (”Lumi”).

“kirkkojen ja kapakoiden” / “areenoiden ja epäjumalten temppeleiden”. Brodskyn runosta “Piligrimy” (”Pyhiinvaeltajat”), jota ei löydy ainakaan Brodsky-valikoimista Keskustelu taivaan asujaimen kanssa (suom. Jukka Mallinen, Tammi 1995) tai Joulutähti (suom. Jukka Mallinen, Tammi 1999).

“kavahtaen hydria ja käärmeitä”. Viittaa Suomessa täysin tuntemattoman ranskalaisen klassikon José María de Heredian runoon “Fuite de centaures” (”Kentaurien pako”).

169 Kolja Koškinin sitaattimatka jatkuu “ohi kuun valkean omenan ja auringonlaskun punaisen omenan”. Tämä on lastenlaulusta “Oblaka” (”Pilvi”). Sanat Sergei Kozlov, sävel Vladimir Šainski.

“kaikesta tullut äkkiä nuorta ja vehreää”. Viittaa neuvostoelokuvasta Serdtsa tšetyreh (”Neljä sydäntä”, 1944) tunnettuun lauluun “Liritšeskaja pesenka” (”Lyyrinen laulu”). Sanat Jevgeni Dolmatovski, sävel Juri Miljutin.

“Tiensä päästä Kolja Koškin löytää taivaansinisen joen. Hän menee veden ääreen, upottaa siihen kätensä…” Viittaa neuvostoiskelmän klassikkoon “Tetšet reka Volga” (”Virtaa Volga-joki”), sanat Lev Ošanin, sävel Mark Fradkin.

“hänen sielunsa täyttää ilo ja rauha, vapaus ja rauha”. Ei varmaan kovin monelle aukea, että tässä viitataan Puškinin runoon “Niin aika vie…”, joka löytyy Tiihosen ja Mallisen suomentamana kokoelmasta Muistomerkki (WSOY 1999).

“Mitä sitten, että tuiskuttaa, mitä väliä, että on kylmä.” Viittaa Kola Beldyn iskelmään “Uvezu tebja ja v tundru” (”Vien sinut mä tundralle”). Ankaraa tulkintaa feat. Aeroflot. Sanat Mihail Pljatskovski, sävel Mark Fradkin.

“Hän nauraa lumisateelle, kaukana sinertävälle taivaalle, auringolle ja tuulille…” Viitataan kappaleeseen “Tšelovek iz doma vyšel” (”Ihminen lähti kotoa”), sanat Aleksei Olgin, sävel Stanislav Požlakov. Jos tämä juusto ei maistu, niin vika on aistiperäinen. Muuten, mikäli kappaleen lallatteleva kööriosa tuntuu oudon tutulta, syynä on ehkä se, että solisti Eduard Hil on saanut myöhäsyntyistä kansainvälistä mainetta Arkadi Ostrovskin vokaliisin “Ja otšen rad, ved ja nakonets vozvraštšajus domoi” (”Olen erittäin iloinen, sillä minähän lopultakin palaan kotiin”) tulkitsijana.

“Florestan”. Henkilö Ludwig Tieckin taiteilijaromaanissa Franz Sternbalds Wanderunge (1798), jota ei ole suomennettu. Itseasiassa tämän saksalaisen varhaisromantikon tuotannosta on tietääkseni suomennettu vain muutama kertomus J.A. Hollon toimesta kokoelmaan Saksalaisia kertomuksia romantiikan aikakaudelta (Otava 1952).

171 “katseli pimeyden sydämeen”. Tässä viitataan tietenkin Conradiin ja ehkäpä mutkan kautta myös Eliotiin, josta Astvatsaturov on kirjoittanut monografian. (Eliothan viittaa Conradiin, ja Coppolan Conrad goes Vietnam -filmatisoinnissakin Brando lausuu Onttoja miehiä.)

172 “kumpuilevat pilvet Borskin yllä”. Viittaa neuvostoelokuvaan Tutši nad Borskom (”Pilvet Borskin yllä”, 1960).

“Ja kas näin molemmat jo hukkuvatkin rakkauden tuliseen laavaan.” Kappaleesta “Pomogi mne” (”Auta minua”), joka taustoittaa eroottisesti latautunutta kohtausta elokuvassa Briljanttikäsi. Laulaja on Aida Vedištševa, sanat Leonid Derbenjov, sävel Aleksandr Zatsepin. Briljanttikäteen viitataan myös sivulla 251, ja Vedištševa puolestaan mainitaan aivan romaanin alussa, kuten varmaan muistatte.

“Kaksi halua sulautui yhdeksi. Jumalat ja ihmiset poistuivat.” Symbolisti Konstantin Balmontin runosta “Hotšu” (”Haluan”). Balmontia on käännetty lukuisille kielille, mutta tietääkseni ei suomeksi.

172-3 “Helisevien ikkunoiden takana koira haukkui vimmatusti, jossain kaukana pöllöt huhuilivat ja korpit raakkuivat, ja korkealla taivaalla säkenöi kultaisena ja taivaansinisenä Altair Kotkan tähtikuviosta.” Sekä tämä pätkä myöhemmin toistuvine variaatioineen että sivun 174 pseudoaforistinen keskustelu viittaavat pietarilaisen konseptualistin Arkadi Bartovin tekstiin Nedolgoje znakomstvo Ivana Vasiljevitša Merzljakova i Antoniny Ivanovny Typouhinoi (”Ivan Vasiljevitš Palelevaisen ja Antonina Ivanovna Tylppäkorvan lyhyt tuttavuus”, 1994). Tietääkseni Bartovia ei ole suomennettu. Kyseessä on absurdi “rakkaustarina”, jossa maalaileva, yhä uudelleen samoja aineksia varioiva kuvailu yhdistyy motivoimattomaan väkivaltaan sekä epäkuntoon menneistä aforismeista koostuvaan dialogiin tyyliin: “Rakkaus on kuin torakka – molemmat ottavat aikansa.” Lähin vertailukohta Bartoville on ehkä Daniil Harms.

175 “Siellä sydän elää eikä tarvita tarkkoja karttoja.” Nyt saattoi kello kilahtaa jonkun vanhan kommarin päässä, kyse on käännösiskelmästä “Osoitteeni on Neuvostomaa” eli “Moi adres Sovetski Sojuz“. Sanat Vladimir Haritonov, sävel David Tuhmanov. Alkutekstissä on tässä kohtaa kuitenkin eri lause. (”А там не личное главное, а сводки рабочего дня.” “Siellä ei ole yksityinen tärkeintä, vaan työpäivän raportit.”) Syynä on se, että halusin saada aikaan toimivan alluusion, mutta kyseisiä säkeitä ei Hermannin Sosialististen Nuorten versiossa ole (en tiedä, kuka on suomentaja). No joo, tajuan hyvin, että miksei ole. Venäjäksi kappaleen on esittänyt mm. laulu- ja soitinyhtye Samotsvety, ja on muuten kova biisi molemmilla kielillä. Oma suosikkini Samotsvetylta on tosin “Naleteli doždi” (”Vettä ropsi”). Aivan jäätävät stemmat ja kaikki mukaan -taputukset. Ja fonistin ilme… Ei huh huh mikä meininki.

186 “itsestä huolehtiminen”. Astvatsaturov viittaa useissa muissakin kohdissa Foucault’hon, jonka Seksuaalisuuden historian (suom. Kaisa Sivenius, Gaudeamus 1998) viimeinen osa on Huoli itsestä.

187 “Krimin valonheitinkuutamo”. Viittaa Juri Vizborin kappaleeseen “Odinoki gitarist” (”Yksinäinen kitaristi”).

250 “Sanotaan, että 1970-luvun lopulla Krimiä kunnioitti vierailullaan itse Leonid Iljitš Brežnev, joka lausui paikallisten julkisten ruokaloiden kannalta kohtalokkaat sanat: KANTTIINEISHA TARJOTAAN MAUTONTA RUOKAA!” Brežnev kuulosti selvinpäinkin siltä kuin olisi ollut ympäripäissään. Edesmenneen neuvostojohtajan käsittämättömän epäselvä artikulaatio on yhä edelleen yleisenä naurunaiheena Venäjällä. Tämä leikkaamaton versio Leonid Iljitšin vuoden 1979 uudenvuodenpuheen nauhoituksista antaa hyvän kuvan suurvaltajohtajan pirteydestä venäjää taitamattomillekin.

253 “Käymälät kuuluivat Krimin lomakylien olennaisimpiin nähtävyyksiin, ja raskas löyhkä, joka leijui pitkin sivukatuja ja rantakatuja, valeli auliisti rannat, bensaiset maantiet ja uniset kukkulat.” Nämä uniset kukkulat ovat peräisin Mandelstamin Krim-aiheisesta runosta “Niin pitkään ja hitaasti kultainen hunajavirta…”, joka löytyy Marja-Leena Mikkolan suomentamana kokoelmasta Kivitauluoodi (Tammi 1997).

294 “Painukaa nokkimaan paskaa, te vinoonnussitut strutsit! Menkää Kissalan pojille naukumaan, niin järjestän teille toisen balettinäytöksen… teoksesta Kivestensärkijä…” Tässä kohtaa alkutekstissä on itseasiassa “toisen näytöksen… Marlezonskin baletista”. Georgi Jungvald-Hilkevitšin vuonna 1979 valmistuneessa neuvostoelokuvassa D’Artagnan ja kolme muskettisoturia on tanssiaiskohtaus, jossa seremoniamestarin kuulutuksen “toinen osa Marlezonskin baletista” (”Вторая часть Марлезонского балета!”) jälkeen saliin rynnistävä d’Artagnan pyyhkäisee kuuluttajalta jalat alta. Elokuvan suosion seurauksena “Marlezonskin baletin toinen näytös” on Venäjällä muodostunut ilmaukseksi, jolla viitataan yllättävään tai groteskiin tapahtumaan. Ilmaus ei luonnollisestikaan käänny, kun Suomessa kyseistä elokuvaa ei tunneta, joten päätin tässä kohtaa vain kehitellä jotain vastaavaa. Käännöksen “Kivestensärkijä” on ehkä kastraattisuudessaan hiukan brutaalimpi ja viittaa tietysti täysin eri balettiin, mutta tekstin virrassa se toimii mielestäni kuitenkin tyydyttävästi. “Marlezonski balet” on muuten oikeastaan väärin lausuttu Merlezonski (Мерлезонский балет), joka puolestaan on alunperin väännös Ranskassa Ludvig XIII:n aikoihin tanssitun Le ballet de la Merlaison nimestä. Että semmosta.

* * *

Kysykää, hyvät lukijat, jos jäi kysyttävää. (Jos siis joku tänne asti jaksoi.) Mutta tältä erää tämä on tässä. Käki on kukkunut.

Tampereen kaupunki on myöntänyt Kari Rainerannalle 2000 euron arvoisen Luovan kirjallisen työn palkinnon teoksesta Ihmiskanava (Idiootti 2010).

Luovan kirjallisen työn palkitsemistoimikunta sanoo: “Ihmiskanava on tasokas esikoiskokoelma, joka sisältää oivallisia väläyksiä ihmiselämästä ja paikoin riemastuttavia käyttöohjeita elämän eri tilanteisiin. Teos on löytänyt paikkansa runouden traditioissa.”

Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa pohditaan tänä kesänä kirjailijan suhdetta kielen ja kertomisen rajoihin teemalla Kirjailija ja sanoin kuvaamaton. Kokous järjestetään 19.- 21. kesäkuuta Messilän lomakeskuksessa.

Tapahtumaan on ilmoittautunut tähän mennessä yli neljäkymmentä kirjailijaa. Ulkomaiset vieraat tulevat eri puolilta Eurooppaa, Venäjältä ja Uudesta-Seelannista. Idiootin kirjailijoista mukana on pietarilainen Andrei Astvatsaturov, jonka kehuttu esikoisteos Ihmiset alastomuudessa ilmestyi suomeksi viime syksynä.

Kokouksen oheisohjelmaan kuuluvat mm. Lahden Sibelius-talolla järjestettävä kansainvälinen runoilta sekä legendaarinen Suomi vastaan Muu maailma -jalkapallo-ottelu. Yleisöllä on vapaa pääsy tapahtumapaikalle Messilään ja Sibelius-talon runoiltaan.

Lisätietoja täältä.

Ylen Niklas Joki haastatteli Tuukka Hämäläistä ja Stam1nan Hyrdeä Kirosäkeet – 20 uuden suomirockin sanoittajaa -kirjan tiimoilta. Hämäläisen haastattelu löytyy täältä ja Hyrden täältä.

Dome.fi julkaisee yksinoikeudella helmikuun aikana maistiaisia Tuukka Hämäläisen Kirosäkeet-kirjan haastatteluista.

Ensimmäisenä vuorossa on Stam1nan äkäinen yhteiskuntakriitikko Antti “Hyrde” Hyyrynen. Pätkän voi lukea täältä.

(Alustus Nuorten filosofiatapahtumassa 15. tammikuuta.)

Hyvä yleisö, arvoisa filosofinen nuoriso!

Kun joitakin vuosia sitten päädyin töihin Helsingin taksiin, koin erikoista hämmennystä, jotakin sellaista, mitä usein nimitetään “kulttuurishokiksi”. Tämä hämmennyksen kokemus oli erikoinen siinäkin mielessä, että juuri hieman aiemmin olin viettänyt useita kuukausia harhaillen Ukrainassa, joka on monella tapaa hyvin erilainen maa kuin Suomi. Kuitenkaan noilla Ukrainan harharetkilläni en ollut kokenut yhtä voimakasta “kulttuurishokin” tunnetta kuin alkaessani ajaa taksia Helsingin yössä.

Kenties tämä johtui siitä, että Ukrainassa olin jollain tapaa ennalta odottanut vierautta, pitänyt sitä itsestäänselvänä, ja juuri siksi vieraus sinänsä ei yllättänyt eikä hämmentänyt minua. Koska en ole ukrainalainen, en edes odottanut, että ymmärtäisin kaikkia ukrainalaisten puuhia.

Kulttuurishokin kokemus suhteessa omaan kulttuuriini oli kuitenkin jotakin, mihin en ollut varautunut. Koska halusin ymmärtää tätä kokemusta, sain ajatuksen kirjata ylös taksissa kuulemiani keskusteluja ja tapauksia, jotka jollain tapaa kiinnittivät huomiotani.

Myöhemmin koostin näistä pätkistä kirjan Taksipuhetta, mikä on syy siihen, että minut on pyydetty tänne tänään puhumaan aiheesta “pienet kertomukset”.

Taksipuhetta todellakin koostuu “pienistä kertomuksista”, joista pisimmätkään eivät ole muutamaa sivua pidempiä. Ennen kuin etenen siihen, millä muullakin tavalla käsitteen “pienet kertomukset” voi ymmärtää, otan kaksi esimerkkiä:

Kolme nuorta ja nättiä naista matkalla Lostariin.
– Harmittaa kun se mun graduohjaaja lähti sinne Kreikkaan. Mun panosuunnitelmat meni ihan myttyyn.
– Olisiks sä halunnu panna sitä? Eiks se oo jotain viiskymmentä? Hyi helvetti, sen ikäsillähän roikkuu kaikki paikat. Eiks sillä oo sitä paitsi vaimo ja lapsia?
– Joo joo, mut siitä saa perverssibonuksii.
– Vittu sä oot pimee. Minkä ikänen se oli se juutalainen siellä laivalla? Se oli varmaan kuuskymmentä.
– Ei se ollu ku jotain neljäkymmentä.
– Sä oot pimee.
– Sitä paitsi se mun graduohjaaja puhuu niin ihanaa nykykreikkaa.
Rykäisen uteliaana: – Ootteks te jotain lingvistejä, vai?

Jakomäen tolppa. Kyytiin istahtaa elämän teillä ja sivupoluilla rähjäytynyt nainen, joka näyttää viisikymppiseltä mutta voi yhtä hyvin olla neljä- tai kuusikymmentä.
– Mä olen hullu. Soita poliisi tai ambulanssi. Mä kävelin tuolla pitkin moottoritietä.
– Jaahas.
– No. Soitatsä?
– Mä en oo varma onkse vielä riittävä syy kutsua poliisi tai ambulanssi, jos sä oot kävelly pitkin moottoritietä.
– Ai jaa. Mutta mä oon hullu.
– Ootsä menossa jonnekin?
– En.
Nainen poistuu autosta ja kävelee pois.

Peräkkäin luettuina nämä kaksi tarinaa valaisevat hyvin sitä, mistä “kulttuurishokin” kokemuksessani oli kyse. Mikä yhdistää Lostariin matkaavat nuoret hedonistit ja Jakomäessä harhailevan “hullun”? En tiedä. Ehkä ei mikään.

Juuri tästä alkuperäisessä “kulttuurishokissani” oli kyse: se oli oikeastaan kulttuurittomuuden shokki. Minut yllätti se, kuinka vähän sillä joukolla, johon suomalaisena identifioidun, tosiasiassa on yhteistä.

Lähes kaikki ihmiset käyttävät taksia joskus, eikä asiakkaiden valitseminen etukäteen ole mahdollista. Niinpä taksi on eräänlainen ihmiskohtaamisten satunnaisgeneraattori, joka näyttää yhteiskunnan toisiinsa liittymättömien pienten kertomusten horisonttina.

Toki tiesin jo etukäteen, että Suomi ei ole pelkkää loputonta keskiluokkaa. Mutta jollain hyvin konkreettisella tasolla en ollut ymmärtänyt, kuinka paljon samassa yhteiskunnassa elävien ihmisten kokemukset ja arvot voivat poiketa toisistaan.

Moni lukija on sanonut, että Taksipuhetta on aluksi hauska kirja, mutta mitä pidemmälle lukee, sitä masentavammaksi se käy. Luulen tämän johtuvan siitä, että kirjan piirtämä kuva yhteiskunnasta on jollain tapaa häiritsevä. Satunnaisten kohtaamisten läpi tarkasteltuna yhteiskunta näyttää atomisoituneelta. Yksilöiden erillisistä elämistä muodostuu nippu pieniä kertomuksia, mutta yhteiskunnalta itseltään näyttää puuttuvan kertomus. Tällaisen kokoavan suuren kertomuksen puuttuessa elämä vaikuttaa tarkoituksettomalta: yhteiskunta on kuin elävä kuollut, zombie, joka kulkee vailla päämäärää ja ahmii ihmislihaa tietämättä miksi.

Laajasti ymmärrettynä “suuri kertomus” on jaettu symbolinen järjestys, joka määrittää paitsi sitä, miten ihmiset tulkitsevat kokemuksiaan, myös itse tuon kokemisen ehtoja. Siksi pienten kertomusten atomisoituneessa yhteiskunnassa ihmisiltä puuttuvat paitsi yhteiset arvot, myös yhteinen kokemusmaailma. Toisin sanoen samat asiat tai samantapaiset tilanteet näyttäytyvät heille erilaisina.

Tätä toivoakseni valaisee seuraava esimerkki:

Lyhyt mutta roteva jässikkä tulee kyytiin Vuosaaresta.
- Itiksen suuntaan, Kauppakartanonkadulle. Paina kaasuu.
- Onks kiire?
- No kaveri just soitti et se on siellä joittenkin kemaleitten kanssa. Käydää tsekkaas tilanne.
- Okei.
- Vedä auto vähän matkan päähän mut pidä käynnissä. Voi tulla paha paikka.
- Oisko kuitenkin ehkä järkevämpää soittaa poliisi? Meinaan että jos on jotain isompaa rähinää.
- Mä otin kaasun messiin, katotaan montako niitä on. Onks sulla mitään?
- No mä en kyllä tuu faittaa, sori vaan. Mä oon duunissa.
- Joo, okei, no selvä se.
Tullaan Kauppakartanonkadulle. Se on autio ja tyhjä, vain yksinäinen humalainen tukee itseään suojatien merkkiin.
- Toi on se mun frendi, pysäytä tähän.
Jässikkä avaa oven.
- Mitä vittuu, missä ne kemalit on?
- Ei niitä ollu ku yks. Se lähti jo.
- Minne se meni? Lähetäänkö perään?
- Se lähti himaan. Tosi hyvä tyyppi. Me halattiin.
- Mitä vittua, jässikkä raivoaa. – Mä luulin et tääl on täys mäiske päällä!
Humalainen pyrskähtää röhönauruun.
- Jätkä tuli seivaa meitsii! Hö hö hö! Tosiystävä!
- Vitun spede, tuu taksiin siitä. Voi vittu.
- Minne me mennään?
- Kontulaan, teille.
Käännän kokan kohti Kontulaa.
- Hei taksikuski tää jätkä tuli seivaa meitsii. Tää jätkä on sankari.
- Naama umpeen, vitun urpo. Vittu kohta tulee lättyyn.
- Jätkä tulee vittu hö hö hö. Kunnon hero. Zak mai Norris!
- Turpa rullalle. Vittu mua ottaa päähän. Vittu kohta pysäytetään tää taksi ja mä väännän sulta nenän perseeseen.
- Stiiven Lokki! Hö hö hö! Kaappaus taksissa.
- TURPA KIINNI! Vittu mä kohta pieksen ton speden.

Monissa Taksipuhetta-kirjan tarinoissa tavataan tämäntapainen epäonnistuva tai vain osittain onnistuva pyrkimys nähdä maailma jonkin suuren kertomuksen kautta. Äskeisessä esimerkissä ensimmäinen asiakas eli “jässikkä” pyrki ajattelemaan Helsinkiä amerikkalaisten toimintaelokuvien maailmana. Tämän epäonnistuessa hänen ystävänsä muistutti intertekstuaalisen ironian keinoin, että vigilantististen toimintamallien soveltaminen helsinkiläiseen tai edes itähelsinkiläiseen elämään ei aina johda toivotunlaisiin sankarillisiin lopputuloksiin.

Vaikka tälläkin tarinalla on alkuperänsä tositapahtumissa, olen aina korostanut sitä, että Taksipuhetta on pohjimmiltaan fiktiota. En ole tehnyt näin vain siksi, että olen muuttanut yksityiskohtia tehdäkseni ihmisten tunnistamisen hankalammaksi ja että joissain tarinoissa olen jopa laittanut jonkun henkilön suuhun toisen henkilön lausumia repliikkejä. Tekstin julistaminen fiktioksi palvelee myös toista tarkoitusta: se on lukijalle suunnattu kehotus kiinnittää huomiota paitsi siihen, mitä kerrotaan, myös siihen, miten kerrotaan.

Kirjan nimi ei ole “Sattumuksia taksissa” tai edes “Taksiasiakkaiden muotokuvia”, vaan “Taksipuhetta”. Kertomusten aiheena onkin ensisijaisesti nimenomaan puhe. Ei siis pelkästään se, “mitä tapahtuu todella”, vaan ennemminkin se, miten ihmiset puhuvat siitä, mitä heidän mielestään tapahtuu todella.

Kokonaisuutena Taksipuhetta-kirja pyrkii siis olemaan paitsi kokoelma “pieniä kertomuksia”, myös kirja “pienistä kertomuksista”: siis siitä, miten monilla erilaisilla tavoilla samassa yhteiskunnassa elävät ihmiset kokevat ja tulkitsevat kokemuksiaan.

Mutta tarjoaako yhteiskunnan näyttäminen “pienten kertomusten horisonttina” lopulta muuta kuin pari kuivakkaa naurunpyrskähdystä ja vision hahmottomaksi jäävästä yhteiskunnallisesta todellisuudesta? Onko pienten kertomusten välittämä kuva atomisoituneesta yhteiskunnasta esimerkiksi politiikan kannalta yhdentekevä? Politiikkaa kuitenkin tehdään aina ideologisten suurten kertomusten kautta. Voidaanko esimerkiksi sanoa, että jos Taksipuhetta-kirjan luoma kuva pirstaloituneesta suomalaisesta yhteiskunnasta on tosi, se johtuu siitä, että jokin aikaisemmin vallinnut kulttuurinen yhtenäisyys on menetetty? Jos kyllä, niin mihin tämä yhtenäisyys katosi? Ovatko syynä ulkomaalaiset vaikutteet kuten amerikkalaiset toimintaelokuvat tai peräti maahanmuuttajat?

Otan vielä yhden esimerkin.

Kalliosta kyytiin hyppää nelikymppinen, humaltunut arabimies, joka puhuu suomea vahvasti korostaen.
- Nyt mennään Sohoon. Se on huorapaikka, mutta huora kerran kuussa on halvempi kuin vaimo.
- Sehän on selvä.
- Oletko sä Skotlannista?
- Ihan Suomesta mä olen.
- Mulla oli tosi kaunis skotlantilainen tyttöystävä, tosi kaunis punainen tukka. Mutta hän lähti Skotlantiin. Nyt mä olen surullinen. Minusta sä kanssa näytät skotlantilainen.
- No punasta tukkaa ei kyllä oo. Mistäs ite oot?
- Mä olen Marokosta.
- Onks sun äidinkieli sitte arabia?
- Just, arabia!
- Mulla oli kerran algerialainen kaveri, se opetti mut sanoon miten menee ja hyvin arabiaks. Keh hälek? Hässän! Tai jotain sinnepäin.
- Mä vihaan algerialaiset! Ne on kaikki kommarit!
- No toi kaveri oli ihan rento.
- Älä päästä algerialainen sinun selkän taakse! Puukko tulee! Puukko tulee heti!
- Onko noin?
- Kaikki arabit tietää! Algerialaiset on pahat rosvot! Paskakommarit!
Perillä.
- Sä toivo, että mä saan hyvä pillu!
Näytän peukaloa ja virnistän. Samassa datalaite piippaa tiedottaen vuoron loppumisesta.
- Joo, mulla vuoro loppu, joten mä lähden kotiin nukkumaan.
- Totta? Kotiin nukkumaan?
- Jep.
Asiakas tarttuu molemmin käsin kallooni ja suutelee otsaani.
- Mä annan sulle kaks euro tippi. Sä toivo, että mä saan hyvä pillu!
- Hyvä pillu!

Täältä Suomesta katsottuna voisi ajatella, että juuri algerialaiset ja marokkolaiset kuuluvat “samaan kulttuuripiiriin”. Miten sitten on mahdollista, että marokkolainen kokee nimenomaan algerialaisen vihattavana toisena, ei skotlantilaista tai suomalaista? Eikö meille ole väitetty, että suvaitsemattomuudessa on kyse kyvyttömyydestä sietää erilaisuutta? Eikö suomalainen tai skotlantilainen poikkea kulttuuriltaan marokkolaisesta paljon enemmän kuin algerialainen?

Minusta vaikuttaa, että kyse on symbolisen identiteetin ja aidon erilaisuuden sekoittamisesta keskenään. Kyse perustavanlaisesta harhakäsityksestä, joka kannattelee myös nykyistä umpikujaan ajautunutta monikulttuurisuusdebattia.

Poliittisessa väittelyssä asetetaan usein vastakkain monikulttuurinen yhteiskunta ja kansallisvaltio, mutta tässä piilee sekaannus: kansan ja kulttuurin käsitteet eivät tosiasiassa ole sama asia. Kansa on symbolinen identiteetti, joka voi säilyä muutoksista huolimatta, kun taas kulttuuri on muuttuva tapojen ja uskomusten kokoelma.

Jos kysyisin nyt teiltä, mitä on suomalaisuus, saisin ehkä vastaukseksi tapoja ja ominaisuuksia kuten “suomalainen käy saunassa” ja “suomalainen on rehellinen”. Totta kyllä, suomalaiseen kulttuuriin kuuluu saunassa käyminen ja rehellisyyden arvostaminen, mutta saunassa käymätön ja epärehellinen suomalainen ei silti lakkaa olemasta suomalainen. Suomalaisuus ei myöskään häviä, jos saunassa käyminen jostain syystä kulttuurista katoaisi tai jos vaikka joidenkin suomalaisten poliitikkojen rehellisyys paljastuisi illuusioksi.

Pienten, yksilön tasolle laskeutuvien kertomusten kautta tarkasteltuna nykyinen suomalainen yhteiskunta näyttäytyy itseasiassa pohjimmiltaan niin moninaisena, että sitä voisi hyvin kuvata “monikulttuuriseksi”, vaikka se taikaiskusta muuttuisi äkisti täysin monoetniseksi.

Kuinka sitten on mahdollista, että jonkinlainen “suomalaisuus” voi olla olemassa, jos sitä ei määritä suomalaisten yhteinen kulttuuri?

Kysymys ei ole siitä, että suomalainen kulttuuri olisi keinotekoinen “konstruktio”, siis jonkinlainen illuusio. Ja sekin on aivan totta, että kaukaa tulleiden maahanmuuttajien tavat ja ajatukset poikkeavat meidän tavoistamme ja ajatuksistamme keskimäärin enemmän kuin toisten suomalaisten tavat ja ajatukset.

Kysymys on siitä, että kansaan kuulumisen lopullisen kriteerin muodostaa ainoastaan itse kuuluminen – siis symbolinen identifikaatio. Tapojen ja ajatusten erot ovat aitoja, olivat ne sitten saman tai eri etnisen taustan omaavien ihmisten välisiä, mutta niiden ja symbolisen identifikaation tasolla sijaitsevien erojen samaistaminen on virhe: suomalaisuus ja suomalainen kulttuuri viittaavat eri asioihin.

Jos tarkastelemme tätä yleisellä tasolla, huomaamme, että selvästikään edes kieli ei muodosta kriteeriä kansaan kuulumiseksi. Joskus erikieliset ja jopa eri maissa asuvat ihmiset kokevat kuuluvansa samaan kansaan (kuten esimerkiksi juutalaiset tai romanit) ja toisaalta samankielisten ihmisten voidaan katsoa kuuluvan eri kansoihin (kuten esimerkiksi australialaiset, irlantilaiset ja englantilaiset). Kansaan kuulumisessa ei siis ole lopulta kyse edes minkäänlaisesta “perheyhtäläisyydestä”, vaan nimenomaan siitä, että kansa on pohjimmiltaan tyhjä käsite.

Tästä vedettävä johtopäätös on, että yhteiskunta voi paradoksaalisesti olla samanaikaisesti sekä kulttuurisesti epäyhtenäinen että symbolisesti yhtenäinen – tai toisinpäin. Sillä voi itseasiassa olla vahva symbolinen identiteetti, jota tukee jokin yksittäinen, mutta laajalti jaettu suuri kertomus – ja silti se voi samanaikaisesti näyttäytyä yksilöiden kokemusten tasolta tarkasteltuna pirstaloituneena pienten kertomusten horisonttina.

Ja juuri tämä tekee mahdolliseksi sen paradoksaalisen kokemuksen, jonka kuvauksesta aloitin: ihminen voi kokea kulttuurishokin suhteessa omaan kulttuuriinsa.

Tuukka Sandström Nuorten filosofiatapahtumassa lauantaina 15.1. kello 17:35 – 19:00 Helsingin Paasitornissa Karl Lindahl -salissa. Aiheena “pienet kertomukset” ja taustana Taksipuhetta.

“Pienet kertomukset” ei viittaa niinkään taksitarinoiden lyhyyteen teksteinä vaan tapaan katsoa yhteiskuntaa rinnakkaisten, lomittaisten ja osin yhteensopimattomien pienten kertomusten horisonttina. Taksikuskin työhän tarjoaa tavallaan automaattisesti tällaisen perspektiivin – satunnainen suurkaupungin taksin asiakas on pohjimmiltaan kuka tahansa.

Tarkasteltaessa yhteiskuntaa “suurten kertomusten” – esim. kansallisen yhtenäisyyden muodostuminen ja rapautuminen, maallistuminen, kulutusyhteiskunnan kehittyminen, seksuaalinen vapautuminen jne. – kautta voidaan kurottaa joskus hyvinkin kauas taaksepäin ja jäljittää historiallisesta aineistosta pitkäkestoisia kehityskulkuja. Suurilla kertomuksilla on enemmän selitysvoimaa kuin pienillä kertomuksilla.

Samalla suuret kertomukset ovat myös reduktionistisempia. Yhteiskuntaa hallitaan ja politiikkaa tehdään aina suurten kertomusten pohjalta, mutta yksilöiden kohtalot suurten kertomusten muovaamassa yhteiskunnassa toteutuvat pieninä kertomuksina, joiden palauttaminen suurten kertomuksien osiksi ei ole mahdollista ilman, että jotain yksilön kokemuksen kannalta olennaista hukkuu.

Suurten ja pienten kertomusten suhde ei ole mitenkään itsestäänselvä, sillä pieniä kertomuksia ei rakenneta (ihmiselämiä ei eletä) tyhjiössä vaan juuri suuriin kertomuksiin tukeutuen – ja toisaalta pienet kertomuksetkin (jopa “yksittäistapaukset”) voivat vaikuttaa suuriin kertomuksiin. Taksipuhetta-kirjan eräs keskeisistä tavoitteista oli näyttää yhteiskunta pienten kertomusten kokoelmana ja komiikan kautta alleviivata ihmiskohtaloiden pohjimmaista yhteismitattomuutta suurten kertomusten kanssa. Monessa tarinassa komiikka perustuu yksilön epäonnistuvalle tai vain osittain onnistuvalle pyrkimykselle merkityksellistää kokemuksensa suuren kertomuksen kautta. Kysymys on joskus faktojen ja tulkinnan, joskus oman toiminnan ja omien arvojen yhteensopimattomuudesta, josta joissain tapauksissa henkilöt ovat myös tietoisia.

Tämä tietoisuus on usein ratkaisevaa sen suhteen, määrittyykö pieni kertomus yksilön vapauden vai harhan alueeksi. Pieni kertomus voi vastustaa vallankäyttöön sotkeutuvia suuria kertomuksia, olla niiden rajojen osoittaja, mutta samalla se voi olla myös kertomus, joka ei tunnista omia rajojaan: siis yleisesti jaettujen suurten kertomusten ja niiden määrittämän yhteisen todellisuuden ulkopuolinen harha. Ja tämän määrittäminen on joskus kaikkea muuta kuin helppoa.

(Harha on muuten tämänvuotisen NUFITin pääteemana.)

Päivitys 6.1. NUFITin sivuilla lukee nyt, että “aihetta käsitellään arjen filosofian näkökulmasta”. Ehkä. Luultavasti kuitenkaan ei. En aivan tarkkaan tiedä, mitä “arjen filosofialla” tarkoitetaan. Esimerkiksi Esa Saarinen ja Pekka Himanen ovat tehneet “arjen filosofiaa” kehittelemällä erilaisia enemmän tai vähemmän filosofisia hyvän elämän tekniikoita, mutta nähdäkseni nämä pyrinnöt ovat ylläolevan erottelun kautta tarkasteltuina ilmiselvästi “suuria kertomuksia arjesta”.

Erottelussa pienet/suuret kertomukset kysymys ei ole aiheen dramaattisuudesta. Vaikkapa “onni syntyy pienistä nautinnoista” tai “parisuhteen arki vaatii työtä” ovat esimerkkejä nykykulttuurissa mittakaavaltaan aivan valtavista arkeen liittyvistä kertomuksista, joiden perusteella miljoonat – ehkä jopa miljardit – ihmiset jäsentävät kokemuksiaan. Niiden läsnäolon läpitunkevuuden havaitsee poimimalla minkä hyvänsä naistenlehden – tämä tietysti vaatisi tutkimusta, mutta näppituntumalla sanoisin, että lähes jokaisesta naistenlehdestä löytyy toisinto vähintään toisesta näistä “arjen suurista kertomuksista”.

Juuri tämäntapaisia kulutusyhteiskunnassa keskeisiä “arjen suuria kertomuksia” Taksipuhetta parodioi useaan otteeseen, mutta kirjan tarinoissa tapahtumien todellisuuteen törmäävät myös muunlaiset kertomukset. Esimerkeiksi vaikka taksiasiakkaan yritys elää todeksi “sankaritarina” sivulta 49 alkavassa kertomuksessa tai sivulta 43 alkava rasismia käsittelevä tarina.

Korostettakoon silti vielä, että Taksipuhetta ei itsessään ole filosofinen tai edes esseistinen kirja, sillä siinä käytettyjä kerronnan strategioita ei ole varsinaisesti kirjoitettu auki. Tämän kerronnan avaamisen kautta se nähdäkseni voi kuitenkin toimia lähtökohtana filosofiselle kehittelylle.

Pitäisikö kirjallisista keinoista puhuttaessa erottaa kokeellisuuden ja uudelleenkokeellisuuden kategoriat? Onko absoluuttisella uutuudella jokin erityinen arvo?

Viittaan erityisesti nykyisen suomalaisen ns. kokeellisen tai avantgarderunouden tapaan palata jatkuvasti 1900-luvun avantgarden jo kerran tai pari erilaisten ismien alla hyödyntämiin tekniikoihin kuten kollaasiin. Eikä tämä tietysti rajoitu Suomen kirjallisuuteen – onhan esimerkiksi flarf dadan suora perillinen.

Näyttää siltä, että aikanaan katkosta traditiossa merkinneet keinot voivat yhä edelleen määrittää teoksen “avantgardeksi” siitäkin huolimatta, että alkuperäisistä kokeiluista on jo tullut osa traditiota ja että uudessa kokeellisuudessa oikeastaan on pitkälti kyse jo tehtyjen kokeiden toistamisesta, uudelleenkokeilemisesta.

Ajattelen esimerkiksi Harry Salmenniemen teosta Texas, sakset. Pidän kyseisestä teoksesta, ja se on minusta ylistyksensä ansainnut. Se tuntuu ilmiselvästi avantgardelta, mutta miettiessäni siinä käytettyjä keinoja en kuitenkaan keksi yhtäkään, jota voisi nimittää absoluuttisesti uudeksi. Mielestäni se on ennemminkin traditiotietoinen teos. Se ei niinkään kokeile keinoja vaan ennemmin valikoi niitä avantgarden traditiosta ja käyttää kuvatakseen ympäröivää (kielellistä) todellisuutta. 2000-luvun kotimaisessa runoudessakin sillä on selvät välittömät edeltäjänsä – esimerkiksi Teemu Mannisen Lohikäärmeen poika ja Markku Aallon Hajoamisen syyt.

Kun teos voi tulla määritetyksi avantgardeksi siitä huolimatta, että se ei niinkään edusta katkosta suhteessa traditioon vaan paluuta, on se ehkä merkki siitä, että avantgardeen liittynyt uutuuden paatos ja traditiota vastaan asettumisen vaatimus ovat ylipäänsäkin kadonneet. Tämä ei sinänsä olisi mikään ihme, koska näin on käynyt ennenkin: tarkoittihan “romanttinen” 1800-luvun alussa oikeastaan vain modernia ja uudenaikaista, ja vasta myöhemmin termi määrittyi tarkoittamaan tyyliperiodia.

Avantgardesta itsestään on nyttemmin tullut traditio ja tyylisuuntaus, johon liittyäkseen on toistettava ennen kaikkea avantgarden alkuperäisiä eleitä – sekä poeettisia että sosiologisia (kuten julkinen valtavirtaa vastaan asettautuminen kirjallisissa foorumeissa). Ja juuri siksi, että avantgarden ytimessä on tradition vastustaminen, se on mitä modernein traditio. (Tässä “moderni” niin laajasti käsitettynä, että se kattaa myös “postmodernin”.)

Olen elämäni aikana kuullut ja kuunnellut kymmeniä runonlausuntaesityksiä. Aluksi en suoraan sanottuna tajunnut yhtään, mistä koko hommassa on kyse.

Tällä hämmennykselläni ei ollut juurikaan tekemistä itse esitysten tason kanssa. Olen alusta asti ollut tietoinen siitä, että “lavarunouden” tarjontaan mahtuu yhtä lailla kaatokännisiä sössöttäjiä kuin huolellisesti harjoittelevia, omaa tekemistään ja yleisöään kunnioittavia taiteilijoita.

Minua häiritsi kokemuksen erilaisuus suhteessa siihen, millaista on lukea runoa paperilta. Ihmettelin, miten vaikeata kuunneltuun kieleen on päästä sisälle. Yritin pari kertaa jopa tavallaan siepata runot päähäni “luettaviksi” aivan kuin aivoissani olisi mentaalinen paperi, jolle voisin runot tulostaa.

Tämä teki esitysten seuraamisesta rasittavaa ja turhauttavaa. Jos lavarunoutta esitettiin baariympäristössä, se saattoi jopa johtaa ylenmääräiseen alkoholin käyttöön.

Sittemmin tulin siihen tulokseen, että runonlausunta on yksinkertaisesti vain eri taidemuoto kuin painettu runous. Jopa silloinkin, kun lausutaan runoa, joka olisi luettavissa myös jostakin kirjasta.

Runonlausuntaan ei mielestäni kannata suhtautua runon lausuntana vaan runonlausuntana. Se ei ole jonkun taideteoksen tulkitsemista vaan uuden taideteoksen tekemistä samalla tapaa (joskaan ei aina yhtä itsestäänselvästi) kuin elokuvan tekeminen romaanin pohjalta on uuden teoksen tekemistä.

Runonlausunnan ja painetun runouden olennaisin ero tiivistyy runon ja vastaanottajan (kuuntelijan, lukijan) väliseen suhteeseen. Runonlausunnassa runo – siis sanat, äänteet – sijaitsevat ajassa. Runo kulkee kuulijan ohi sitä mukaa kuin se kulkee, ja loputtuaan se ei palaa. Painettu runo sen sijaan sijaitsee tilassa, joka on käytännössä ajaton, ja lukija itse kulkee lukiessaan sen ohitse tai lävitse. Tai edestakaisin, miten hyvänsä.

Kuuntelija on joka tapauksessa passiivisempi olento kuin lukija. Lukija voi pysähtyä, jättää runon hetkeksi, hypätä eteenpäin, palata alkuun – keskustella tekstin kanssa ajatuksissaan. Lausutun runon kanssa on vaikeampi keskustella, kun uudet sanat vyöryvät jatkuvasti jo lausuttujen päälle. Jos lausujan keskeyttää huutamalla taukoa ja aikaa ajatella, itse teos muuttuu. Painettu runo sen sijaan säilyy ehjänä ja koskemattomana luki sitä miten hyvänsä.

(Tämä myös vastauksena Teemu Helteen kysymykseen.)

Lauantaina Pasilan kirjastossa järjestetyssä Helsingin kirjamessujen iltatilaisuudessa kuultiin varsin mielenkiintoinen analyysi sananvapauden tilasta Venäjällä. Keskustelemassa olivat kirjailijat Andrei Astvatsaturov, Olga Slavnikova sekä Dmitri Gluhovski. Haastattelijana toimi Helsingin yliopiston venäläisen kirjallisuuden dosentti Tomi Huttunen. Samaa teemaa kirjailijat ja Huttunen käsittelivät myös aiemmin iltapäivällä järjestetyssä lehdistötilaisuudessa.

Astvatsaturovin mukaan yhteiskuntaan vaikuttamaan pyrkivän kirjailijan ongelmana Venäjällä ei ole niinkään sensuuri vaan kansan passiivisuus. Nyky-Venäjällä vallassa ovat anti-ideologiset pragmaatikot, joita eriävät mielipiteet eivät häiritse, jos niitä esitetään kaunokirjallisuuden kaltaisissa vähämerkityksisissä foorumeissa. Kirjallisuus on täysin vapaata, mutta samalla se on myös lähes täysin syrjäytynyt poliittisesta kamppailusta. Vain se mikä vaikuttaa vaalituloksiin – televisio ja suuret sanomalehdet – on kontrolloitua.

90-luvun Venäjän liberalismi, pluralismi sekä ideologioiden taistelu tapahtuivat uusliberalistisen talouspolitiikan ja heikon valtion kehyksessä. Ideologioiden taakse kätkeytyi yksityisiä taloudellisia intressejä, joiden paljastuminen murensi sekä kansan että älymystön uskoa poliittisiin toimijoihin. Astvatsaturovin mukaan hän itsekin osallistui 90-luvulla mielenosoituksiin, mutta kiertää ne nykyisin kaukaa. “Rillipäänähän olen tavallaan vammainen, ymmärrättehän, ja Venäjän miliisiä on ohjeistettu niin, että kenellä on pamppu, hänen on ehdottomasti sitä käytettävä.” Astvatsaturov ei myöskään ole kovin innoissaan nykyisen opposition johtohahmoista, joilla on monilla tausta Jeltsinin hallinnossa sekä epäilyttäviä sidoksia oligarkkeihin.

Venäjän television keskusteluohjelmia Astvatsaturov kuvaa “poliittiseksi teatteriksi”, jossa ennemminkin näytellään eriävien mielipiteiden esittämistä kuin todella kiistellään ideologisella tasolla. Pietarin paikallistelevision toimittajien joukossa on monia hänen entisiä oppilaitaan, mutta harmi kyllä enimmäkseen kehnoimpia, niitä, “joille ei edes pälkähdä päähän sellainen ajatus, että viranomaisten sanoja on mahdollista kyseenalaistaa”.

Omalta osaltaan Astvatsaturov pyrkii pitämään Pietarin keskustelukulttuuria elossa vetämällä vastakulttuuriorientoituneita keskustelutilaisuuksia, vaikka onkin hyvin tietoinen siitä, että asettuu näin tavallaan vastustamaan toista rooliaan Pietarin valtionyliopiston opettajana.

Myös journalistina työskennellyt Gluhovski totesi, että median ongelma ei usein ole niinkään sensuuri vaan itsesensuuri. Toimittajat eivät ole ideologisesti sen motivoituneempia kuin vallanpitäjätkään – vallalla on oman edun ja uran edistämisen ilmapiiri. Internetissäkään ongelmana eivät ole niinkään suorat sensuuritoimenpiteet vaan viranomaisten palkkaamat “keskustelijat”, jotka pyrkivät hukuttamaan kritiikin valtaa myötäilevään hälyyn.

Slavnikova kertoi kokemuksistaan nuorille kirjalilijoille suunnatun Debjut-kirjallisuuspalkinnon koordinaattorina. Hänen valittuaan aktiivisena kansallisbolševikkinä tunnetun Zahar Prilepinin palkintolautakuntaan televisiokanavien edustajat olivat ilmoittaneet, että palkintotilaisuutta ei voida televisioida, mikäli Prilepin on lautakunnassa. Osoittautui, että Prilepinin nimi oli vastikää päätynyt ns. “stoplistille”, joka on viranomaisten nimilista niistä henkilöistä, joita ei saa näyttää televisiossa. Kuten palkinnon kotisivuiltakin ilmenee, Slavnikova ei kuitenkaan suostunut perumaan Prilepinin nimityspäätöstä.