Tieteen jalo pyrintö on ikuinen, mutta yliopistot rakennetaan ajan hengessä. Koska yliopistot yleensä rakentaa valtio, ne ovat mielenkiintoisia ikkunoita siihen, mikä on kulloinkin vallalla oleva ideologia.
C.L. Engelin suunnittelema ja vuonna 1832 valmistunut Helsingin yliopiston päärakennus vastaa mielikuvaa siitä, miltä yliopiston pitää näyttää. Muodot ovat harmonisia, joonialaiset pylväät vievät ajatukset antiikin Kreikkaan, länsimaisen sivistyksen kehtoon.
Rakennus huokuu arvokkuutta ja klassisen tyylikästä pönötystä. Sijainti Senaatintorilla ja silmiinpistävä samankaltaisuus Valtioneuvoston linnan kanssa antaa opiskelijoille aina tarpeellisen muistutuksen siitä, että korkeimman sivistyksen takaa kuuliaisuus keisarille eikä itsenäinen ajattelu.
Pääkaupungin pönötyksen rinnalla Tampereen yliopiston vuonna 1960 valmistuneen päärakennuksen julkisivu vaikuttaa vaatimattomalta, lähes anteeksipyytelevältä.
Toivo Korhosen suunnittelema rakennus on sisältäkin nuhjuinen ja virastomainen, ja sellaisena kuvastaa mainiosti tuolloin vielä Yhteiskunnallisena Korkeakouluna tunnetun opinahjon huumorintajutonta käsitystä itsestään kansan palvelijana. Päätalossa ei ole jälkeäkään tiedon aristokraattien arvokkaasta loistosta tai tiedeurheilun kärkikamppailuihin rynnistävien “huippututkijoiden” pullistelusta.
Ajat kuitenkin muuttuvat nopeasti. Saman yliopiston 2000-luvun taitteessa rakennettu laajennusosa on aivan toista maata.
Puhtaasti esteettiseltä kannalta Päätalo ja Antti Katajamäen suunnittelema lisärakennus Pinni muodostavat täysin epäsopivan ja älyvapaan kombinaation, mutta ideologisesti Pinnin arkkitehtuuri on täysin perusteltu. Pöytätietokoneen koteloa muistuttava Pinni kuvastaa erinomaisesti yhteiskunnassa 2000-luvun taitteessa vallinnutta ajatusta kapitalismi + teknokratia = ikuinen erektio.
Tuotantohenkisen pikavoittoyliopiston ja uusmedian suhdetta sivistysyliopistoon ja ikivanhoihin sisältöihin kuvaa lisärakennuksesta työntyvä omituinen kulkuputki, joka on kuin jonkin avaruushyönteisen päärakennuksen mätänevään ruhoon työntämä valtaisa kärsä. Voi vain kuvitella Katajamäen tirskuntaa, kun hän on tajunnut, että kaikki tämä täysin ridikulöösi symboliikka menee läpi.
Yleisemminkin vaikuttaa siltä, että mitä suuruudenhullumpi aate, sitä esteettisesti suureellisempia yliopistoja se synnyttää.
Tämä maailmanlopun kermakakku on M.V. Lomonosovin Moskovan valtionyliopiston päärakennus. Lev Rudnevin suunnittelema arkkitehtoninen mestariteos valmistui Stalinin kuolinvuonna 1953, ja se oli Euroopan korkein rakennus vuoteen 1990 asti. Seuraavana vuonna Neuvostoliitto romahti, joten ei siitä sen enempää.
Voisi kuvitella, että Lomonosoville ei helposti löydy voittajaa. Mutta kun tiedetään, mitä yksi suomalainen vastaa, niin ei liene yllätys, että kolmen suomalaisen korkeakoulun yhdistäessä voimansa syntyy jotain ennennäkemätöntä. Aalto-yliopisto, tuo suomalaisen tieteen tripodi, on monella tapaa vertaansa vailla oleva menestystarina. Tämä vuoden 2010 alussa perustettu instituutio toteaa verkkosivuillaan, että “Aalto-yliopisto on kansainvälisesti tunnustettu monialainen tutkimusyliopisto”. Kansainvälisiä tunnustuksia on täytynyt sadella ennätystahtia, kun tämä “pitkäjänteiselle perustutkimukselle” toimintansa perustava yliopisto on onnistunut saavuttamaan tällaisen aseman muutamassa kuukaudessa.
Koska Aalto-yliopistolta puuttuu varsinainen päärakennus, se on joutunut ilmaisemaan itseään tavallistakin voimallisemmalla estetiikalla. Vahvasti kuvitteellisena opinahjona Aalto-yliopistolla on luonnollisestikin virtuaalinen lonkero, jota se heilutteli jo avajaisissaan. Niitä “vietettiin myös Second Life -virtuaalimaailmaan rakennetulla Aalto-saarella, jossa vieraat pystyivät seuraamaan Finlandia-talon tapahtumia suorana lähetyksenä ja keskustelemaan keskenään”.
Aalto-yliopistolla on kuitenkin myös fyysinen tila, jossa se näkee itsensä suorana lähetyksenä ja keskustelee keskenään. Minulla on ollut ilo ja kunnia vierailla Design Factoryssa, joka on se paikka, missä Aalto-yliopiston pamppuja yleensä haastatellaan. Design Factory on sloganinsa mukaan “a passion-based co-creation platform”. Siis intohimoon perustuva yhdessäluomisalusta. Viileää, mies.
Ulkopuolelta tylsä tiililaatikko yllättää sisustuksellaan. Vaikka ensivaikutelmalta Design Factoryn mainostoimistomaiset sisätilat ehkä muistuttavatkin heikkolahjaisen ihmisen käsitystä siitä, millaisessa ympäristössä lahjakkaat ihmiset viihtyvät, lähempi tarkastelu paljastaa piilevän luovan nerokkuuden. Ripottelemalla hassuja objekteja (esim. pappatunturi) satunnaisesti sinne tänne on aikaansaatu inspiroivaa rikkonaisuutta. Huoneet on nimetty freesisti tavalla, joka tuo mieleen rippileirin relan nuorisopapin (”The Stage”, “Puuhamaa”). Erilaisiksi tuunatut ryhmätyötilat (esim. säkkituolihuone, valkoinen huone) epäilemättä auttavat luomaan erilaisia ideoita (esim. säkkimäisiä, valkoisia).
Design Factory olisi täysi kymppi ilman tätä logoa, joka on täydellinen epäonnistuminen. Miksi TKK, Kauppis ja TaiK on esitetty erillisinä palikoina? Missä on “passion”, missä “co-creation”? Naurettavaa, surkeaa ja kertakaikkisen & valitettavan plääh.
Ainoa oikea logo olisi tietenkin kirkkovene. Juuri kirkkovene on “platform”, jossa parhaiten kiteytyy “passion” sekä “co-creation”. Juuri kirkkoveneessä yhteisö soutaa yhdessä ja intohimoisesti kohti päämääräänsä. Airo uppoaa veteen, uppoaa veteen, yhä uudestaan ja uudestaan airo uppoaa veteen, uljaana kohoaa kirkontorni, pyhän kolminaisuuden symboli…
Pidän tosin fontista, joten ehkä logo ei sittenkään ole täysi epäonnistuminen. A:n esittäminen ilman vaakapalkkia on hyvä idea, siinä Design Factory ottaa etäisyyttä Aalto-yliopiston virtuaalisuuteen ja vihjaa, että tämä konkreettinen ja lihallinen paikka, tämä Design F*c*tory ei kaipaa Aalto-yliopiston logosta tuttua tylsää palikka-A:ta, vaan pari viivaa riittää, jotta jaksaa pitää hauskaa ja työskennellä kuin hullu.
Design Factoryn (ja Aalto-yliopiston) esteettinen ylivertaisuus piileekin ennen kaikkea siinä, miten se naamioituu uskomattoman tökeröksi urpoiluksi ja kitschiksi, mutta tosiasiassa ennakoi kriitikkojen kaikki iskut ja tekee ironian mahdottomaksi parodioimalla itse itseään.
Design Factory -vierailuni lopuksi päädyin huoneeseen, jossa oli omituisen näköisiä tuoleja. Istuin puolipallon muotoiseen, katettuun kuppituoliin, joka toi mieleen 60-luvun scifi-leffat. Yritin lausua jotain tuttavalleni, mutta tuolin kaikua voimistava muoto sai oman ääneni kumisemaan päässäni niin, etten uskaltanut enää puhua. “Itsekritiikin tuoli”, ajattelin. Nousin ylös ja suuntasin katseeni huoneen nurkkaan. Siellä nökötti mallinukke, jolta puuttuivat jalat ja pää ja jonka ylle oli puettu kaatumisilta suojaava takki. Haukkasin henkeä hämmästyneenä. Jos tuo installaatio ei ollut koko Aalto-yliopistoa ja sen asemaa kansallisessa innovaatiopolitiikassa kuvaava hienovarainen metafora, niin mikä sitten? Kun Aalto-yliopiston itsekritiikki on näin korkealla tasolla, on kaikki hankkeen kriittinen kommentointi ulkopuolelta jo ennalta tuomittu epäonnistumaan.
