Ideologisille keskusteluille on ominaista erikoinen naamioituminen ei-ideologisiksi, mikä näkyy ehkä parhaiten siinä, miten osapuolet turvautuvat argumenttiin “käytäntö/politiikka X on luonnoton”. Tämä luonto nimittäin ei koskaan ole luonnontieteen tutkima luonto. Luonnontieteen näkökulmasta luonnon ulkopuolella ei ole mitään, ja ajatus siitä vieraantumisesta on suunnilleen sama kuin väittäisi hylänneensä materiaalisen olemuksensa ja elelevänsä nykyisin yliaistillisilla astraalitasoilla.

Tällaista argumentaatiota esiintyy nykyisin keskusteltaessa esimerkiksi maahanmuutosta (”monikulttuurisuus on luonnoton tila”), seksuaalivähemmistöistä (”luonnotonta seksiä”), kauneusihanteista (kehonrakentajat ovat “luonnottoman näköisiä”), sukupuolten tasa-arvosta (sukupuolikiintiöt ovat “luonnotonta tasa-arvoa”) tai tuotantoeläimistä (tehotuotanto on luonnotonta vs. kasvissyönti on luonnotonta).

Sen sijaan harvemmin näkee argumentteja kuten “autoilu on luonnotonta”, “rahatalous on luonnotonta”, “puhelimeen puhuminen on luonnotonta”, “hammastahnan käyttäminen on luonnotonta” tai “jalkapallon pelaaminen on luonnotonta”, vaikka vetoamalla ihmiskunnan kivikautisiin elinoloihin nämäkin olisivat yhtä lailla perusteltavissa luonnottomiksi.

Jonkun käytännön tai politiikan nimeämisessä “luonnottomaksi” ei siten olekaan kyse siitä, että väitettäisiin käytännön olevan epätodellinen tai mahdollinen vain mielikuvituksessa (”ikiliikkuja on luonnoton”). Se “luonto”, josta on vieraannuttu ja jota vastaan rikotaan, on luontoon vetoavan ihmisen oma ideologia.