WikiLeaks on julkaissut Yhdysvaltain armeijan salaisen videon amerikkalaisista sotilaista tappamassa siviilejä helikoptereista käsin Bagdadissa heinäkuussa 2007. Pentagon on vahvistanut videon aitouden.

Ensireaktio on ollut luonnollisesti kauhisteleva. Pentagonin puolustelu, että sotilaat uskoivat ampuvansa vihollisen taistelijoita, koska joukossa yhdellä miehellä oli rynnäkkökivääri ja kahdella teleobjektiivilla varustetut kamerat (joita mukamas luultiin sekä rynnäkkökivääreiksi että singoiksi), on videon katsojalle epäuskottava. Kommentaattorien huomiota on myös kiinnittänyt sotilaiden tietokonepelimäinen suhtautuminen tappamiseen, mikä vaikuttaisi olevan lopputulos Yhdysvaltain armeijan tietoisesta pyrkimyksestä siirtää nykynuorison räiskintäpeleissä kokema “tappamisen helppous” armeijan käyttöön. (Yhdysvaltain armeijahan on julkaissut jo vuonna 2002 oman, ilmaisen räiskintäpelinsä.)

Amerikkalaisten tekemänä siviilien murhaaminen herättää tavallista suurempaa ärtymystä juuri siksi, että amerikkalaisen patrioottisen diskurssin mukaan Yhdysvaltain invaasiot tapahtuvat valloitettujen maiden kansojen hyväksi. Vaikka ulkopuolisesta perspektiivistä katsottuna amerikkalaiset sotivatkin selvästi omien intressiensä puolesta, patrioottinen diskurssi ylläpitää kuvaa amerikkalaisista moraalisesti ylivertaisena kansana. Vapaudenrakkautensa vuoksi amerikkalaiset ovat olevinaan immuuneja systemaattisesti pahalle politiikalle, jolle muut kansat (venäläiset, saksalaiset, italialaiset, japanilaiset jne.) ovat alttiina. Amerikkalaisten rikosten ja niiden peittelyn paljastuessa yleisön – erityisesti ei-amerikkalaisen – ensireaktio on usein amerikkalaisen patriotismin väitteen peilikuva, sen hybriksen ympärikääntö: amerikkalaiset todetaan erityisen alhaiseksi kansaksi.

Amerikkalainen patrioottinen diskurssi aiheuttaa siten tavallaan itse oman vastareaktionsa omalla päälläseisonnallaan. Patrioottisessa diskurssissa sodankäynti esiintyy uhrautumisena diktaattorien ja muiden pahisten sortamien kansojen puolesta, vaikka toiminnan tasolla nykyaikainen amerikkalainen sodankäynti noudattaa ääneenlausumatonta oppia amerikkalaisista ihmisistä ja elämistä (”American lives”) muita arvokkaampina. Omien tappioiden välttely hinnalla millä hyvänsä on johtanut liipasinherkkyyteen, periaatteella “ensin hutkitaan ja sitten vasta tutkitaan” tapahtuvaan sodankäyntiin, jossa sivullisia uhreja eli “collateral damagea” (epäsuoraa/tarkoittamatonta vahinkoa) tulee roppakaupalla.

Omien tappioiden välttely hinnalla millä hyvänsä vastaa oikeastaan vanhanaikaista käsitystä sotilaallisesta pelkuruudesta, kun taas itsemurhaiskujen tekijöiden uhrautuminen heidän käsityksensä mukaisen yhteisen hyvän puolesta on juuri sitä, mitä ennen vanhaan sanottiin rohkeudeksi. Tässä valossa on oireellista, että patrioottisessa diskurssissa itsemurhapommittajat pyritään niin voimallisesti maalaamaan “pelkureiksi”, vaikka heidät voisi helposti tuomita jo sillä yksinkertaisella perusteella, että tappaminen ja erityisesti siviilien tappaminen on väärin.

Nämä ovat kuitenkin kaikki jo pitkään näkyvissä olleita paradokseja.

Tosiasiassa WikiLeaksin julkaisemassa videossa häiritsevintä ja kenties uudella tavalla paljastavaa on se, että siinä nimenomaan ei ole kysymys pelkuruuden aiheuttamasta liipasinherkkyydestä, minkä videon nimi “Collateral Murder” (epäsuora/tarkoittamaton murha) myöskin tavoittaa. Ensinnäkään uhrit eivät muodosta minkäänlaista uhkaa ympärillä kierteleville helikoptereille. Toiseksi videon katsojan silmien eteen aukeavan näkymän ja sotilaiden käymän keskustelun välillä vallitsee omituinen epäsuhta: sotilaat aivan kuin etsimällä etsivät rauhanomaisesta ryhmästä merkkejä, joiden perusteella heidät voisi nimetä vihollisen taistelijoiksi ja ampua.

Sotilaiden toiminnan taustalla vaikuttaa kenties paljon synkeämpi logiikka kuin pelkuruuden motivoima liipasinherkkyys. Slavoj Žižek kirjoittaa teoksessaan The Sublime Object of Ideology, että siinä missä ideologia “vääränä tietoisuutena” noudattaa kaavaa “he eivät tiedä, mitä he tekevät”, nykyisellä, näennäisesti postideologisella ajalla hallitsee ideologian kyyninen muoto: “he tietävät aivan hyvin, mitä ovat tekemässä, mutta tekevät sen silti”.

Hieman mutkia suoristaen Žižekin argumentti kuuluu, että ideologia ei syvimmällä tasolla ole aatejärjestelmä tai edes maailmankatsomus vaan käytäntöjen matriisi, jonka sisällä ihmiset toimivat “aivan kuin uskoisivat” silloinkin, kun eivät tietoisesti usko. Yhdenkään amerikkalaisen sotilaan ei ole välttämätöntä uskoa “hyväntahtoiseen sotaan” (”benevolent war”) ja uhrautumiseen irakilaisten tai afganistanilaisten puolesta, mutta silti sota pysyy käytännössä oikeutettuna niin kauan kuin sotilaiden toiminta pystytään esittämään aivan kuin he sotisivat irakilaisten ja afganistanilaisten puolesta.

WikiLeaksin videon järkyttävyys perustuukin juuri siihen, ettei siinä toteudu enää edes tämä aivan kuin. Sotilaat eivät vaikuta olevan todella vakuuttuneita siitä, että heidän kohtaamansa irakilaiset ovat vihollisen taistelijoita. Heidän ei edes tarvitse olla. Niin kauan kuin on löydettävissä jokin vihollisen merkki (kuten aseelta näyttävä kamera), johon voidaan viitata, toiminta on objektiivisesti vihollisten tuhoamista, ei murhaamista. Videolla sotilaat aktiivisesti tulkitsevat siviilit vihollisen taistelijoiksi, jotta pääsevät ampumaan heitä.

Sama aktiivinen pyrkimys sopimattoman toiminnan sovittamiseksi ideologiseen matriisiin näkyy myös YouTubessa videota kommentoivien amerikkalaisten patrioottien sekä heihin samaistuvien ulkomaalaisten halussa nähdä murhatut siviilit “sotilaiden silmin”: “no mutta kyllähän se kamera näytti aseelta” jne. Silti heilläkin on vaikeuksia keksiä, miten perustella videolla tapahtuva toinen ampuminen, kun paikalle saapuu pakettiauto auttamaan henkiinjäänyttä haavoittunutta. Mitään aseita ei kuvissa tuossa vaiheessa enää näy, vaikka sotilaat niitä aktiivisesti etsivät.

“All you gotta do is pick up a weapon.” “If we see a weapon, we’re gonna engage.” “Let me engage.” “Can I shoot?” “Picking up the wounded?” “Come on, let us shoot!” “They’re taking him.” “Fuck.” “Engage.”

Haavoittunutta poimimaan tulleen pakettiauton ampumista ei enää mitenkään pysty näkemään vihollistaistelijoiden neutralisoimisena. Sotilaat hakevat kiivaasti vihollisen merkkiä, vihollisen käsite on kuin peitto, jota sotilaat yrittävät vetää pakettiauton päälle, mutta peitto ei veny vaan ratkeaa. Kun sotilaat siitä huolimatta ampuvat, teko on katsojalle kuin repeämä ideologisessa matriisissa – Žižek ehkä luonnehtisi sitä jonkinlaiseksi ideologian rakentaman todellisuuden ulkopuolisen, merkityksellistymistä pakenevan reaalisen esiintyöntymiseksi.

“Clear.” “We’re engaging.” “Coming around. Clear.” “Roger. Trying to uh…” “I hear em co… I lost them in the dust.” “I got ‘em.” “I’m firing.” “I can’t shoot for some reason.” “Go ahead and shoot it.” “I got azimuth limit for some reason.”

Tuo esiintyöntyvä on sekä oire että pakeneva tyhjä kohta amerikkalaisen ja laajemminkin länsimaisen tai “sivistyneen” sodankäynnin ideologisen matriisin keskiössä: tappamisen nautinto. Sivistyneen sodankäynnin kirjoittamattomiin sääntöihin kuuluu, että vihollisenkin kuolemaa on pidettävä valitettavana tapahtumana, eikä tappamisen hekumasta saa avoimesti nautiskella. Tässä suhtautumisessa tappamisen pahaan nautintoon näkyy jälleen “postideologisen ajan” ideologian luonne: viimeistään 1900-luvun historia on opettanut, että ihmiset kyllä kykenevät tappamaan tappamisen vuoksi, mutta tästä tietoisuudesta huolimatta sivistyneen maailman sotilaan tulee toimia aivan kuin hän ei nauttisi tappamisesta silloinkaan, kun hän siitä nauttii.

Videolla sotilaat menettävät otteen tästä sivistyneen sodankäynnin ääneenlausumattomasta perussäännöstä. Ensimmäinen hyökkäys on vielä jotenkin pelastettavissa ja ymmärrettävissä ideologisen matriisin sisällä, mutta haavoittuneita auttamaan saapuneiden ampumisessa tappamisen rivo nautinto työntyy esille pelkkänä ja paljaana.

“Oh yeah, look at that. Right through the windshield!” “Ha ha!”