Sikäli kuin tarkoituksena ei ollut tehdä kattavaa kirjallisuushistoriaa vaan – otsikon benjaminilaisessa hengessä – miettiä teknologian suhdetta runojen kirjoittamiseen, julkaisemiseen ja lukemiseen, jätin ihan surutta huomiotta kaikki vanhat parrat ja sellaiset uudehkot ilmiöt kuten tyttörunous, jotka eivät minusta näytä ainakaan kovin suoraan olevan sidoksissa teknologian kehitykseen.

Ja mitä tulee 00-runouden kokeellisuuteen, onhan se tietysti myös sitä. Mutta kun sanoin, että “pintapuolisesti” se näyttää maailmalla sata vuotta sitten nähdyn liikehdinnän päivitykseltä, yritin kiinnittää huomiota siihen, ettei ole lainkaan itsestäänselvää, missä määrin uusi kokeellisuus on “luovaa liikehdintää” ja missä määrin silkkaa reaktiota laajempiin teknologiasta kumpuaviin muutoksiin, siis reaktiota siihen, että ympäröivä todellisuus sekä “runouden tuotantoehdot” ovat muuttuneet. Näyttääkö kokeellinen runous – esimerkiksi juuri kollaasitekniikalla tehty – jotain todella uutta vai heijastaako se vain sitä, mikä jo muutenkin näkyy?

Ja se, ettei 00-runous oikeasti niin kokeilevaa olekaan kuin uskoo olevansa, on varmaankin muotojen kannalta totta, mutta ei sisällön. Uusia juttuja ovat esim. vuosituhannen vaihteessa (tai jo paria vuotta aiemmin) alkunsa saanut tyttörunous ja internet-kielen mukaantulo. Netti tietysti osaltaan liittyy muotoon, mutta mielestäni enemmänkin kielen luokkarajojen lopulliseen murtumiseen mihin tuossa viittaatkin.

Toisaalta, ja silti, musta on ihanaa että runous lopulta on niin vähän aikaansa sidottu ilmiö. On mahtavaa että Juhani Ahvenjärvi, Ilpo Tiihonen ja Jukka Itkonen kirjoittavat hyvinkin klassisesta perinteestä ammentaen – ja lähes täysin samoilla tavoilla kuin jo 30 vuotta sitten. Ei maailma koko ajan kuitenkaan muutu.
Venla