Sikäli kuin runouden valtavirran määrittelevät myyntilistat, 00-luku oli murrerunouden, pateettisen rakkauslyriikan ja omaa napaansa kaivelevien julkkisten kirjoittaman keskeislyriikan aikakautta. Kirjallisuuslehdissä – erityisesti runouslehti Tuli&Savussa – kirjoitettiin kuitenkin paljon poetiikasta. Avantgardistisemman taiderunouden isoja trendejä tuntuivat olevan kuvaston monimutkaistuminen, kuvaamisen ja kirjoittamisen itsereflektiivisyys – jopa hyperreflektiivisyys – sekä eri tyylirekisterien sotkeminen ja törmäyttäminen toisiinsa.
Taiderunoutta aktiivisesti seuranneiden huomiota on herättänyt jonkinlaisen uuden marginaalin syntyminen. Tähän uuteen marginaaliin kuuluu laaja joukko aktiivisesti kirjoittavia runoilijoita, joiden työt tavoittavat hyvin suppean yleisön. Ville Hytönen kirjoitti jokin aika sitten aiheesta pätevän artikkelin (”Kuin lukisi runoutta päällään seisten”, Parnasso 7/2009). Artikkelissaan kentän hyvin tunteva Hytönen vihjaa, että osalle runoilijoista runoudesta on tullut ennemmin identiteettikysymys kuin taidemuoto, jolla odotettaisiin olevan laajempaa kulttuurista merkitystä.
Monet – etunenässä vanha konkari Leevi Lehto – ovat rummuttaneet uutta elitismiä ja kokeellisuutta. Mutta kuinka kokeellista uusi runous itseasiassa on ollut? Pintapuolisesti tarkasteltuna vaikuttaa, että monet nykyrunon tekniikat ovat päivitettyjä versioita 1900-luvun alun avantgarde-liikkeiden – kuten futuristien – tekniikoista. Esimerkiksi hakukonerunoudessa tuntuu olevan kysymys lähinnä uudesta tavasta tehdä kollaaseja.
Kenties uuden runon kokeellisuus onkin ennemmin asenne kuin mikään nippu tekniikoiden ja sisältöjen piirteitä. Vaikka suomalainen runous olisikin viime vuosina tuottanut joitakin maailman mittakaavassa täysin uudenlaisia kokeiluita, olennaisin uutuus ja monia runoilijoita yhdistävä piirre vaikuttaisi liittyvän siihen tapaan, jolla runoilijat runouteen ylipäänsä suhtautuvat. Runous on lopullisesti lakannut olemasta “korkea” taidemuoto. Sen sijaan siitä on tullut kielellinen leikkikenttä, missä mikä tahansa on sallittua.
Tämän taiderunon demokratisoitumiskehityksen taustatekijänä vaikuttaa olleen ennemmin teknologian kehitys kuin varsinainen runousopillinen ajattelu. Varsinkin digitaalisella tarvepainatuksella operoivien pienkustantamojen runokirjoja julkaistaan nykyisin niin paljon ja myydään niin vähän, että niiden seuraaminen on käytännössä mahdotonta. Suurinta osaa ei löydä edes kirjastoista. Lisäksi osa kokeellisesta nykyrunoudesta julkaistaan runoblogeissa, joita on niin paljon, ettei niitä kaikkia seuraa käytännössä kukaan. (Juhana Vähäsen blogista löytyy linkkilista, josta voi aloittaa kahlaamisen.)
Teknologian vaikutus runouden muutoksessa vaikuttaa kiistattomalta siksikin, että vastaava kehityskulku on nähty samanaikaisesti myös tiedonvälityksessä. Perinteisten, auktorisoitujen ja kontrolloitujen tiedonvälityskanavien asema on heikentynyt, ja vaikka pintatiedon tarjonta on netin ansiosta valtavasti lisääntynyt, aivan yhtä paljon on lisääntynyt epämääräinen tietona esiintyvä mielipidehäly. (Sofi Oksanen kirjoitti aiheesta osuvasti pari viikkoa sitten.)
Teknologia on vapauttanut runouden, mutta olemattoman julkaisukynnyksen yli nettiin ja tarvepainatettuihin teoksiin suollettu runous on myös menettänyt auraattista vaikuttavuuttaan. Runouden lajityyppinä kokema inflaatio vaikuttaisi näkyvän siinäkin, että enää hyvin harvoin suurilta kustantamoilta tulee runokirjoja, joiden ulkoasuun on todella panostettu. Tämä kirjan fetissiluonteen väheksyminen vaikuttaa reseptioonkin. Haastavaa ja paneutumista vaativaa runokirjaa on vaikea nähdä huolellisesti viimeisteltynä taideteoksena, jos kirjan kansi näyttää yläasteen tietotekniikkatunnilla väsätyltä.
Uuden marginaalin henkeä onkin yhtä lailla aito kutsumus kunnianhimoiseen ja uutta luovaan kirjoittamiseen kuin kevytmielinen suhtautuminen kirjoihin objekteina ja runouteen kommunikaation välineenä. Paradoksaalisesti runouden marginalisoituminen taidemuotona vaikuttaisikin olevan seurausta juuri runoharrastuksen buumista. Grafomaanisella runokentällä kirjoittaminen tulee ennen lukemista. Tilanne muistuttaa torikokousta, jossa kaikki huutavat, mutta kukaan ei kuuntele.
5 kommenttia
Runokirjoista pitävät vielä keski-ikäiset äidinkielenopettajat, joille runoKIRJA on merkityksellinen; siihen voi palata ottamalla sen hyllystä käteensä, katsella sitä, selailla, lukea runo sieltä, toinen täältä. RunoKIRJA on mukava pitää mukana esim. matkalla, rannalla. RUNOKIRJOJA pitäisi ruveta myymään esim. R-kioskeissa, jolloin ihmiset kohtaisivat ne.
Sirpa
Mun mielestä kyllä suurimpien kustantamojen runokirjat ovat enimmäkseen mukavan näköisiä. Toisaalta pidän melko pelkistetystä ulkoasusta. Esim. Salmenniemen tämän kevään uutuus Teksas, Sakset (vai oliko se Texas) oli ihan mahtavan näköinen (sisällöstä en uskalla sanoa mitään kun olen vain hieman selaillut).
Ja se, ettei 00-runous oikeasti niin kokeilevaa olekaan kuin uskoo olevansa, on varmaankin muotojen kannalta totta, mutta ei sisällön. Uusia juttuja ovat esim. vuosituhannen vaihteessa (tai jo paria vuotta aiemmin) alkunsa saanut tyttörunous ja internet-kielen mukaantulo. Netti tietysti osaltaan liittyy muotoon, mutta mielestäni enemmänkin kielen luokkarajojen lopulliseen murtumiseen mihin tuossa viittaatkin.
Toisaalta, ja silti, musta on ihanaa että runous lopulta on niin vähän aikaansa sidottu ilmiö. On mahtavaa että Juhani Ahvenjärvi, Ilpo Tiihonen ja Jukka Itkonen kirjoittavat hyvinkin klassisesta perinteestä ammentaen – ja lähes täysin samoilla tavoilla kuin jo 30 vuotta sitten. Ei maailma koko ajan kuitenkaan muutu.
Venla
Venla, huomautuksesi ovat hyvinkin paikkansapitäviä, paitsi se, että maailma ei muuttuisi koko ajan. Se muuttuu kyllä; kaikki ei ehkä muutu samanaikaisesti, mutta jokin jossakin muuttuu koko ajan.
Sikäli kuin tarkoituksena ei ollut tehdä kattavaa kirjallisuushistoriaa vaan – otsikon benjaminilaisessa hengessä – miettiä teknologian suhdetta runojen kirjoittamiseen, julkaisemiseen ja lukemiseen, jätin ihan surutta huomiotta kaikki vanhat parrat ja sellaiset uudehkot ilmiöt kuten tyttörunous, jotka eivät minusta näytä ainakaan kovin suoraan olevan sidoksissa teknologian kehitykseen.
Ja mitä tulee 00-runouden kokeellisuuteen, onhan se tietysti myös sitä. Mutta kun sanoin, että “pintapuolisesti” se näyttää maailmalla sata vuotta sitten nähdyn liikehdinnän päivitykseltä, yritin kiinnittää huomiota siihen, ettei ole lainkaan itsestäänselvää, missä määrin uusi kokeellisuus on “luovaa liikehdintää” ja missä määrin silkkaa reaktiota laajempiin teknologiasta kumpuaviin muutoksiin, siis reaktiota siihen, että ympäröivä todellisuus sekä “runouden tuotantoehdot” ovat muuttuneet. Näyttääkö kokeellinen runous – esimerkiksi juuri kollaasitekniikalla tehty – jotain todella uutta vai heijastaako se vain sitä, mikä jo muutenkin näkyy?
Joo, mä yleensä jätän surutta huomiotta muun muassa tekstien otsikot…Teknologian kehitys vaikuttaa kyllä aika minimaalisesti, siitä mä oon aika samaa mieltä. Esim. videorunoteokset joita oon nähny (suomessa niitä kai tekee vain se yksi sipilä-niminen jäbä) on ollu aika avuttomia enkä ainakaan toistaiseksi usko niiden yleistymiseen.
Itseasiassa olen oikeastaan sitä mieltä, että teknologia vaikuttaa aika paljon, mutta enemmän epäsuorasti. Esimerkiksi, kun tarvepainatustekniikan takia on tullut mahdolliseksi julkaista kirjoina teoksia, joita myydään sirkkelimiehen sormilla laskettava määrä, on tämä nähdäkseni rohkaissut kokeellisuutta sen molemmissa merkityksissä: on voitu toteuttaa haastavia ja kunnianhimoisia kokeiluja, mutta myös tehdä riskittä kirjoja mentaliteetilla “no kokeilenpas nyt vähän tällästä tänään”. Molempaa sorttia löytyy ntamon listoilta, sieltähän tulee samaa tahtia sekä hienoa marginaalirunoutta että “klapia hyllyyn” -osastoa.
Kommentoi: