Päivän Hesarissa ihmetellään jälleen kerran, miksi ekonomistit eivät osaa ennustaa taloutta. Perustava luottamus maailman hallittavuuteen on koetuksella, kun vaikuttavilla titteleillä varustetut neropatit eivät näe tulevaisuuteen.

Niihin aikoihin, kun elätin itseni taksikuskina, lueskelin huvikseni hiukan talousteoriaa ja havaitsin kummallisen seikan: valtavirran taloustiede on korttitaloteoriaa, jossa rakennellaan hyvin monimutkaisia ja vaikuttavia häkkyröitä täysin absurdien yksinkertaistusten päälle. Empiiriseen dataan viittaillaan ahkerasti mutta valikoiden, ja pohjimmiltaan päättelyketjut etenevät kuin deduktion juna, joka lähti raiteiltaan jo asemalla. Syvällisimmällä salatiedeasteellaan – minne asti en toki lukemisessani päässyt – talousteoria pukee päällensä korkeamman matematiikan kaavun, jolloin akrakadabra muuttuu maallikolle täysin käsittämättömäksi. Toisin sanoen teoriasta tulee sitä vaikuttavampaa ja uskottavampaa, mitä kauemmas se etääntyy omilta perustuksiltaan.

Juuri nuo perustukset ovat nimittäin talousteorian hassunkurinen, kaikille näkyvä mutta silti kätkössä pysyvä salaisuus: erityisesti klassisessa ja uusklassisessa talousteoriassa ei ajatella talouden toimijan olevan ihminen vaan tikku-ukko. Jotta teoria olisi kauniisti formalisoitavissa, tikku-ukolle annetaan vain pari ominaisuutta: yleensä ahneus ja rationaalisuus. Tälle perustalle rakennetaan mahtavia torneja, jotka huojuvat ja kaatuvat aina, kun tikku-ukkoja sattuu motivoimaan jokin muukin kuin laskelmoiva ahneus.

Talousteoria ei tunnista kunnolla esimerkiksi tavallista kateutta, jonka kuitenkin kuka tahansa voi havaita olevan täysin määräävä tekijä vaikkapa työmarkkinoilla. Jos yksi liitto sopii mahtavista palkankorotuksista, toiset haluavat samanlaiset; jos yhdellä pomolla on megabonukset, toinen ei tyydy vähempään. Menestyksen mittana työmarkkinoilla ei ole omien ansioiden maksimoiminen, vaan sen varmistaminen, ettei tienaa vähemmän kuin vertaisensa. Talousuutisia lukiessa havaitsee kateuden vaikuttavan jopa mahtavien kansainvälisten korporaatioiden johtajiin, jotka saattavat ottaa käsittämättömiä riskejä pelkästään siksi, että haluavat nujertaa kilpailijansa hinnalla millä hyvänsä. Yhtiöönsä samaistuvat superkorpraalit uhoavat olevansa ylivoimaisesti kovimpia sankareita ja usuttavat joukkonsa hyökkäykseen, vaikka ulkopuolelta kuinka tolkutettaisiin, että kahden rintaman sota päättyy tappioon. Varoituksia ei kuunnella, sillä tärkeintä ei ole voitto, vaan vastustajan nujertaminen. Sen mittaamisessa tuotto on vain yksi tekijä: toinen on esimerkiksi markkinaosuus.

Myöskään kognitiivisen psykologian perustuloksia ihmisen erilaisesta suhtautumisesta keskenään ristiriitaisiin lyhyen ja pitkän tähtäimen päämääriin ei näköjään pystytä ennusteissa huomioimaan. Laihduttajalla on paljon tahdonvoimaa, kun karkit ovat ulottumattomissa. Makeishyllyn edessä suklaalevy alkaa kuitenkin houkutella laihuutta enemmän, sillä makuelämyksen pieni palkinto on varma ja lähellä mutta laihuuden suuri palkinto kaukana epävarmassa tulevaisuudessa. Tämä on kaikkien tuntemaa arkipäivän psykologiaa. Silti talousennustajia hämmästyttää kerta toisensa jälkeen, että mässäilystä luovutaan vasta, kun kuplien ja suurten rakenteellisten ongelmien on annettu lihoa katastrofin partaalle. Tai että osakemarkkinat voi vallata “irrationaalinen paniikki”, jonka yhteydessä massoittain ihmisiä päättää mieluummin syödä omenansa raakana kuin odotella epävarman tulevaisuuden satoa.

Jo nyt vaikuttaa varmalta, että nykyisen talouskriisin syiden selvittely ei tuota todellista vallankumousta talousteoriaan. Einsteinia ei kuulu ja niinpä ekonomistit voivat jatkaa newtonilaisten häkkyröidensä täydentämistä. Jälkiviisaat selitykset maailmanlaajuiselle farssille eivät ulotu talouden perusteisiin asti, vaan kriisi esitetään muutamien ahneiden pankkiirien vastuuttomuudesta kummunneena harharetkenä. Poliitikot ja virkamiehet tekevät järjestelmään korjauksia, jotka kenties ehkäisevät identtisen kriisin toistumisen, mutta jättävät mielin määrin tilaa uusille yllätyksille. Tasaisemman kauden jälkeen odotettavissa on taas hämärää ja ukkosta.

Ja kaikki siksi, että perustavimmat kysymykset jäävät uudelleenajattelematta:

Mitä ominaisuuksia talouden toimijoilla on?

Jos taloudellisen toiminnan perimmäisenä tavoitteena on tarpeentyydytys, mikä on tarpeen tai halun luonne?